Kevään merkkejä

Hola! Que pasa!  Huhujen mukaan Suomessa vesi tippuu lorona räystäiltä ja sulattelee yöllä satanutta lunta. Paikoitellen näkyy mustia reikiä tiessä ja näkyypä tienvarsilla jo ruskeaa lunta. Vipuojassakin on ajoittain jo vettä jään päällä. Onko tulvat tulossa? Ei, tarkemman tutkiskelun jälkeen kulkija huomaa, että veden alla on vielä tuhti kerros jäätä.  Päivällä saattaa olla jopa niin lämmin, että seuraavana aamuna kylmän yön jälkeen voi hiihtää suoraan sinne, minne mieli halajaa. Kestohanget! Niistä espanjalainen ei tiedä mitään, mutta ne ovat jotain, josta minä täällä ikävöin. Keväällä yleensä hiihdetään kestohangilla, seurataan päivän pidentymistä ja petytään aina uudestaan siitä, että Huhtalan jalkapallokentällä on vielä yli puoli metriä lunta, vaikka kaikki muut paikat jo tuoksuvat keväältä.

Täälläkin terminen kevät on alkanut. Se tarkoittaa sitä, että vuorokauden keskilämpötila yittää 20 astetta. ("minusta tuntuu"). Päivällä tietysti helle hellii ja siesta tulee tarpeeseen. Ihmiset vaihtavat untuvatakkinsa keväiseen mallliin. Mutta sitte olen minä suomalainen, joka olen kulkenut ilman kenkiä jo pari viikkoa ja ollut koulussa sortseissa aamutuimaan hämmentämässä vilustuneita espanjalaisia. Olen joutunut selittämään, että tämä on kuin kesä Suomessa. Se ei kyllä ole täysin totta. Ehkä Suomessa on muutamana päivänä kesän aikana näin lämmintä.   

Keväällä on yleensä kiire. Minullakin oli nyt muutaman viikon ajan todella kiire. Tulin Marokosta, kävin koulussa viikon ja sitte pojat tai ollakseni rehellinen, miehet Joonas Vatjus ja Toni Pajala (ovat muuten kelpo poikia) saapuivat luokseni viikoksi. Pojat tekivät eloni kiireelliseksi. Aamut kävin koulussa ja illat minun täytyi olla poikien kanssa. Onneksi he olivat vain viikon, sillä en olisi kauempaa jaksanut palvella heitä. Piti etsiä hostelli, pestä pyykkiä, tarjota ruokia ja etc. Eipä ollu hääviä! Heko, heko!

En ollut suunnitellut poikien varalle mitään, mutta ajattelin heidän nöyrinä ihmisinä sopeutuvan hyvin joka tapauksessa. Vuokrasimme auton opiskelijalle kohtuulliseen hintaan 36 €/ 3 vrk sisältäen supervakuudet. En moittinut tarjousta ja painelimme kolmesylinterisellä Mitsulla maastoon. Välillä epäilin, pääseeköhän kolmella sylinterillä vuoren huipulle, mutta epäilykseni olivat turhia. Pääsimme varmasti, mutta todella hitaasti. Ensimmäiseksi kävimme Rondassa, josta olen kuullut paljon juttua. Etsimme lähimmän ravintolan, söimme ja totesimme siellä olevan liian kylmää. Ajelimme läpi huumaavan tundran, pujottelimme lampaiden välistä ja löysimme johonkin alas, missä oli lämmintä ja vettä. Joki muistutti kuitenkin liikaa kotoista Vääräjokea, joten ehdotuksestamme katsoimme kartasta paremman kohtaan leiriytymiseen. Löysimme kartasta houkuttelevan tien, mutta poliisi esti pääsymme sinne. Oli kuulemma ralli menossa, eikä siihen saanut osallistua kolmella sylinterillä. Palasimme takaisin ja eräältä kauniilta näköalapaikaltamme hoksasimme kaukana alhaalla mutkittelevan hiekkatien, joka myötäili kaunista jokea. Kurvailimme alas ja alhaalla laaksossa oli taas poliisi estämässä pääsyn hiekkatielle. Pyysin heitä kuitenkin ystävällisesti siirtymään, jotta pääsisimme nukkumaan. Por favor! 

Rondan seutuvilla

Jontte hävis pukkitaistelun. Onneksi tippui tien puolelle.

Que guapo!

Siellähän se olikin. Leiripaikkamme. Jyrkkä rinne alas, niemen kärki, 20 metriä korkea voimallinen vesiputous ja etupuolelta meitä suojasi satoja metrejä korkea kallioseinämä. Täydellinen paikka riippumatoille. Ainoa päänkiristys aiheutui lukuisista villisikojen jättämistä askelmista. Huoli pois. Riippumaton voi nostaa niin korkealle, että edes vanha kirahvi ei ylettyisi sinne. Niin me teimmekin. Virittelimme riipparit, kokosimme nuotion ja Jontte kaivoi repusta kahvipannun. Pimenevä ilta, avautuva tähtitaivas ja loimuava tuli sai mielen kiitolliseksi. Eipä elämässä paljon tarvita tunteakseen onnellisuutta!

Ei tullu edes metsäpaloa!

Heräsimme 11 tunniin yöunien jälkeen uuteen päivään. Auringon lämpö teki ihmeitä kankealle keholle. Aamunuotio, Jonten keittämät kahvit, nuotiolla paistettu munakas ja Lidlin suklaaihmeet antoivat hyvän sysäyksen päivälle. Laskeuduimme alas putoukselle. Ensin minun kuitenkin täytyi laskeutua puusta, jonne olin kiivennyt uhkaavan lammaslauman hätistellessämme leiriä. En pelännyt pelkästään lampaita, vaan myös sitä, että tippuisin puusta ja lentäisin jyrkkään rinteeseen. Anyway, pääsimme turvallisesti alas. Uimme. Pesimme hampaita. Istuimme putouksen reunalla. Jontte tiskasi. Ei ollut kiire minnekään. 

Kiihdytimme Mitsulla lähellä olevaan El Chorroon. El Chorro on tunnettu Camino del Reystä ja jylhistä maisemista. Ajattelimme kävellä vähän matkaa polkua, mutta se osoittautui pian liian rohkeaksi ilman valjaita. Emme päässeet oikeastaan edes alkuun, koska heti polun aluksi oli suhteellisen korkeat pystysuorat askelmat ylös todelliselle polulle. Camino del Reyn alapuolella mutkittelee joki kahen kanjonin välissä. Kävimme uimalla hieman kurkkaamassa, mitä kanjonin sisällä mahtaisi olla. Kaunista siellä oli, vaikka kylmän veden ja pauhaavan putouksen vuoksi emme voineet kovin kauaksi edetä. 

Loistavan riippariyön jälkeen paukautimme heti aamusta Sierra Nevadan vuoristoon. Ajoimme maisemareitin huipulle ja ostimme minulle uudet aurinkolasit. Ovat muuten halpoja Sierra Nevadassa. Joku luotettavan oloinen senegalilainen myi ne minulle hyvään hintaan. Kuulemma todella laadukkaat. Pistin päähäni ja annoin  myyjälle kaikki käteiset, mitä Jontella oli. 4 € saimme kasaan ja sillä summalla lasit vaihtoivat omistajaa. Emme kuitenkaan ajaneet Sierra Nevadaan vain ostaaksemme minulle aurinkolasit. Mielemme halasi johonkin korkealle, koska sellaista vuoristossa monesti on.

Löysimme kivan näköisen kukkulan läheltä vuoriston huippua. Autolla pääsimme suhteellisen lähelle, mutta loppumatka olisi raakaa kiipeämistä jyrkkää rinnettä ja lisähaastetta tekivät päällepuskevat vuorikauriit. Jontte joutui jäämään alemmaksi, koska hän oli tuntenut olonsa jo aiemmin kipeäksi. Pakkasimme Tonin kanssa kameran ja juomapullon reppuun ja lähdimme kipuamaan. Alku kävi suhteellisen helposti siihen asti, kunnes pääsimme viimeisen kukkulan juurelle. Kukkula oli muutamia kymmeniä metrejä korkea, mutta meidän puolelta siihen ei löytynyt kovin helppoa reittiä. Kahden kukkulan välissä meni kuitenkin sola, joka ei ollut täysin pystysuora. Se näytti ihan helposti kiivettävältä kauempaa. Alku kävi suhteellisen vaivattomasti. Ainoastaan muutama piikkipensas teki reiän kisahousuihini. Jyrkänne oli yllättävän korkea, mutta oman rohkeuteni rajamailla sain kammettua itseni ylös asti. Ensimmäinen ajatukseni ylhäällä oli, että en koskaan pääse täältä alas. Toni tuli kepeästi perässä hyväntuulisena. Hänellä ilmeisesti ei ollut vastaavia tuntemuksia. Huokaisin huipulla helpotuksesta. En siksi, että näkymä oli täysin huumaava. Huokaisin siksi, että toiselta puolelta kukkulaa meni helppo reitti alas. Tunsin oloni voittajaksi. Selviän sittenkin alas täältä!

Punnerra!

Voittajan olo, vaikka kisahousuihini tuli reikä!

Huutelimme huipulta Jontelle! Emme kuitenkaan kuulleet vastausta. Läksimme hetken ihmettelyn jälkeen tapaamaan Jonttea. Saavuimme kohteeseen, mutta löysimme vain viltin ja reissupäiväkirjan. Ehkä Jontte on suivaantunut, kun reissumme vei niin kauan aikaa. Ehkä hän yrittää kostaa meille jotenkin. Pian lumipallo lensikin uhkaavasti kohti auringosta nauttivaa Tonia. Jontte ei ollut malttanut kuunnella huutojamme, vaan oli itse lähtenyt tutkimaan flunssaansa uhmaten peräämme katsomaan, mitä vuoren huipulla tapahtuu! 

Vuorilla oli lunta, mutta alhaalla Granadan kaupungissa oli liki hellettä. Päätimme huuhtoa päivän hikoilut joessa, joka virtaa alhaalla Granadan laaksossa. Löysimme kivan kallioisen rannan ja pulahdimme veteen. En ehtinyt kissaa sanoa, kun Toni oli pesunsa tehnyt. Laakso kerää vuoristosta tulevat sulamisvedet, joten joki oli kuin avanto ilman jäätä. 

Loppuviikko sujuikin kuin mikä tahansa arkipäivä Malagassa. Aamulla koulua, iltapäivällä Menu del Dia ja siestan jälkeen pelaamaan Malaguetalle. Auringon laskiessa nopea suihku kämpillä ja cafe americana con pocito leche ja tarta de choco, por ejempolo. Näin siis silloin, kun minulla on ystäviä kylässä. Tervetuloa!

Kiitos Jontte, kiitos Toni huikeasta viikosta!

Ps. Jontte ja Toni ovat hirmuisessa biitsikunnossa viiden päivän treenin jälkeen!

Tässä lyhyt videokooste reissustamme. Kuvannut ja leikannut: Toni Pajala