Paluu arkeen!

Takatalvi on ehkä jo voitettu. Helmikuun loppupuolella oli vähän kylmää, tai miten sen nyt ottaa. Mutta ajoittain elohopea laski jopa päivälläkin + 15 asteeseen. Takatalven jälkeen tulivat pojat Suomesta ja toivat sateet tullessaan. Yksikin onneton päivä minulla meni ihan sormi suuhun. Mitä voin tehdä sadepäivänä.? Ensimmäinen sadepäivä tuli nimittäin 7 viikon poudan jälkeen. Oli siinä ihmettelemistä. Alun hämmästelyn jälkeen kaivoin kirjan olohuoneen kirjahyllystä. Löysin sieltä joitain englanninkielisiä. Espanjaksi en oikein osaa vielä ymmärtää.

Nyt kelit alkavat olla sillä mallilla, että pystyn yhä paremmin nauttimaan elämästä. Niinpä uudelle kelpo biitsiverkolleni on käyttöä lähes päivittäin. Biitsillä jos jossain koen olevani kotona riippumatta kielistä tai pelikavereista. En valitettavasti ole oppinut tuntemaan oloani kotoisaksi suurissa porukoissa, joissa kerskaillaan bilekokemuksilla. Niinpä olen rajannut sosiaaliset kontaktini futikseen, biitsiin, kämppääni ja kouluuni. En edes yritä huijata itseäni, että voisin nauttia jostain Erasmus-häppeningistä.

Perjantaipäivä hakattiin biitsiä kovassa tuulessa. Rannikolla muuten tuulee aika usein. Olen yrittänyt opetella pelaamaan tuulessa, koska sitä se varmaan täällä on. Pelaahan ne ammattilaisetkin, vaikka myrskyää.

Tänään lähdettiin rohkeasti pelaamaan heti kun katusoittajien musisointi alkoi. Se on merkki siitä, että ei sada.  Foreca oli luvannut mahtavaa säätä, mutta silti koko aamun satoi. Kurkkasin espanjalaista säätiedotetta ja se piti paremmin kutinsa. Kukahan lie hallitsee Forecaa? Varmaan joku, joka myy lippuja turisteille Etelän lämpöön.

Avatessani biitsisalkkua tunsin pisaroiden iskevän hipiälleni. Olin tullut biitsille hyvissä ajoin pystyttämään kenttää. Epäilin, onkohan kukaan muu todella tulossa. Keli oli mielestäni biitsinpeluuseen liki täydellinen, mutta sitä eivät auringon perässä juoksevat amatöörit välttämättä heti hoksaa. Muutama pisara tipahteli silloin tällöin, mutta ei lainkaan tuulta. Jopa merikin oli lähes tyyni.  Mutta pian muutkin alkoivat ujosti lähestymään kenttää. Saanen esitellä pelikaverini. Andrea Tsekistä, jota olen luvannut opettaa biitsin saloihin. Jusku, joka viipyy vielä hetkisen Malagassa. Baarinomistaja Luka Hollannista, johon olen tutustunut joskus pelatessani Club Volley Malagan kanssa. Ystäväni Philipp Italiasta ja joku paikallinen espanjalainen Club Volley Malagan riveistä, jonka nimeä en enää muista. Siinä he olivat. Pelikaverini.

Pelattiin tunti, toinen, kolmas ja vähän neljättäkin. Saksalaiset turistit tulivat kysymään, josko he voisivat pelata verkollani. Luka toimi puhemiehenä ja lupasi, että he voivat pelata sen jälkeen, kun lopetamme. Huomautin Lukalle, että hän puhuu ja lupaa, vaikka verkko on minun. Saksalaisia oli vain kolme, joten yhden meistä täytyi vielä pelata heidän kanssaan, vaikka olimme lopettaneet. Ajattelin, että Luka tietysti pelaa heidän kanssaan. Ohjatessani Lukaa kentälle hän kuitenkin totesi, että ei jaksa pelata, koska hän menee nyt uimaan. On siinä kaveri. Minunhan siinä piti sitten hypätä kehiin, jotta saksalaisille ei tulisi paha mieli.

Pelasin vain vähän aikaa ja totesin, että en jaksa enää. Kävin uimassa. Palattuani kentän vierelle oli ilmestynyt kaksi uutta saksalaista, jotka todella näyttivät pelaajilta. Kävin jututtamassa ja otin numerot ylös. Eivätköhän he vielä heittäneet haastetta kehiin, että jaksaisitteko pelata yhden erän. Vastustaja näytti niin houkuttelevalta, että sain Juskun ylipuhuttua yhteen erään. Suomi- Saksa maaottelu Malaguetalla.

Kaverit olivat hyviä pelaaamaan. Toinen ei ollut koskaan pelannut biitsiä, mutta pelasi lentopalloa hakkurina. Toinen pienempi kaveri oli kuin syntynyt biitsille, vähän niin kuin Jamppa. Uskaltaisin ottaa try-outille jopa Laajasalon peleihin. Mulla ja Juskulla oli vähän nihkeä alku ja saksalaiset taisivat johtaa jopa 6-1. Olimme kyllä todella altavastaajia. Pitempi kaveri oli kuin pitkä-Harri verkolla ja pikkuinen laittoi millintarkkoja jujua. Alkoi hävettämään siinä määrin, että piti yrittää jotain. Parempi näyttää noille kavereille osaamista, jos aikoo saada heistä pelikavereita tulevaisuudessa. Peli tasoittui, mutta saksalaiset veivät silti. Tilanne oli jotain 19-15 vierailijoille ja he pelasivat näyttävästi tyttökavereilleen. Aloin kuitenkin saamaan ahnetta saksalaista lentopallohakkuria kiinni. Hän yritti pelata liian näyttävästi ja se kostautui. Ensin kaksi tyylipuhdasta koppia, kolmas dalhauserilla varpaille ja peli oli tasan. Jusku laittoi pari pahaa syöttöä ja sen jälkeen saksalaiset olivat anelemassa revanssia. Onneksi emme ottaneet, koska olisimme hävinneet kaikki seuraavat ottelut. :)

Olipahan kiva päivä biitsillä ja huipentui kivasti Suomi-Saksa -maaotteluun. Voitonhuumassa en hoksannut ollenkaan nälkääni ja janoani. Puolitoistalitraa vettä ei riittänyt kolmelle pelaajalle 5 tunniksi. Pitää opastaa Philippiä ja Andreaa ottamaan ensi kerralla jotain juotavaa mukaan, sillä biitsillä saattaa tulla jano.

Ai niin sunnuntai. Kaupat eivät ole auki, eikä ole mitään syötävää kämpillä. Onneksi olin jemmannut purkin tonnikalaa jonnekin. Kattilallinen pastaa tonnikalalle vie nälän hetkeksi.

Aurinkoisia hiihtokelejä Suomeen. Olisi kivaa olla sivakoimassa.

Hasta luego!

Aurinkoa ja morttivirheitä

Hola! Que tal? Pojat tuli käymään. Odotin Alameda Principalilla sateen vihmoessa. Pojat antoivat minulle tehtäväksi bongata Malagan yöstä pieni mutta pirteä SporttiPolo. Se oli helppo tehtävä, sillä katsoin vain pienimmän auton Malagan päätien varrelta. Yhtäkkiä olin jäbien kanssa. Makia!

Ohjasin pojat sisälle Pedro de Toledo 4. Valossa näin paremmin, ketä olin pyytänyt kylään: Pena, Heikki ja Juba. Jusku oli tullut jo aikaisemmin Malagaan. Pojat näyttivät ihan kelvollisilta, mutta eivät kuulostaneet siltä. Kolme miestä yskivät itseään parempaan reissukuntoon. Joku oli tainnut yrittää helpottaa sopeutumista Malagan lämpöön lepäämällä 39 asteessa viimeisenä yönä ennen reissua. Liekkö ollut matkakuumetta!

Päivällä auringon helliessä tarjosin pojille nopeutetun city-tourin. Kiipesimme Gibralfaraon näköalapaikalle ja katsoimme ylhäältäpäin kaikki Malagan nähtävyydet. Sehän kävi nopeasti. Synkät pilvet viestivät, että kannattaa lähteä nopeasti sinne, missä aurinko nousee. Pakkasimme SporttiPolon tiukasti ja kiihdytimme sateiden ulottumattomiin. Olisin mielelläni viettänyt poikien kanssa aikaa Malagassa, mutta säiden haltija ei suonut siunaustaan toiveilleni.

Tiukka pakkaus! @Heikki

Ajoimme hiljalleen. Alamäessä kovaa, mutta ylämäet otimme rauhallisesti. Ostimme evästä. Söimme auringossa. Yövyimme hostellissa. Almeria. Murcia. Ensimmäiset pelit autiolla rannalla. Sitten olikin jo aika vuoren valloitukselle. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Ei mitään morttivirheitä!

Valmistauduimme huolelle vuoren valloitukseen. Aloitimme vuoren valloituksen yhteisellä ruokailulla vuoren alapuolella laaksossa. Otimme espanjalaiseen tapaan Menu del dian. Jusku päätti säästää ja etsi halvemman paikan. Olikin jo nälkä. Reippaan oloinen vanttera vanhempi mies kantoi ruokaa pöytään. Ensin tuli patongit ja salaatti. Kohta kaveri kantoi jokaiselle lautasellisen paellaa, espanjan kansallisruokaa. Olimme kylläisiä ja aloimme tilaamaan jälkiruokaa. Tarjoilija oli kuitenkin toista mieltä ja kantoi meille varsinaisen ruuan pöytään. Jaha, paella olikin näemme alkuruoka. Eipä siinä, puskettiin pihviä perunoineen tuulensuojaan. Olipahan tukeva olo. Juban kanssa otettiin jälkiruoaksi palanen tiramisua ja… ah, sitä makuelämystä. Olisi kelvannut kulinaristillekin. Una cafe americana con leche ja olipahan vahva olo. Luultavasti samanlainen kuin Carsonilla pihvin, perunoiden ja omenatortun jälkeen. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Menu del Dia. Nyt on menossa alkuruoka!

Päivän kuluessa saavuimme vuoren rinteelle. Emme tietenkään nähneet huipulle, sillä pilvet peittivät näkyvyyden. Pakkasimme tarvittavat kamat kahdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Tavoitteenamme oli ehtiä seuraavan päivän aikana huipulle. Illan maali siinsi puurajassa.

Aloitimme nousun. Totesimme heti aluksi, että rinne on jyrkkä ja rehevä. Piikikkäät kasvit hidastivat kulkua ja jopa repivät yhden onnellisen vuorenvalloittajan housut. Nousimme nelinkontin mäkeä ylös ja varoimme päästelemästä rumblerumbleja. Aurinko alkoi laskea. Kiristimme askeltemme frekvenssiä. Ei olisi kiva pystyttää leiriä pimeällä. Taistelimme aurinkoa vastaan. Uno minuto, por favor. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Odoteltiin Heikin kanssa luolassa muita!

Löysimme etsimämme. Puurajan tuntumassa, vielä riittävän hapekkaassa ilmassa, oli viehättäviä puita riippumatoillemme. Rinne oli melko jyrkkä, mutta onneksi painovoima suoristaa riippumaton vaikeassakin maastossa. Kaivoin repustani kelpo Hammoccini, tietysi sadesuojan kanssa. Kirin solmut tiukalle, koska en halunnut tippua jyrkkää rinnettä alas villisikojen syötäväksi. Asensin myös sadesuojani riippumaton katteeksi, mutta kova tuuli repi sen alas illan pimeinä tunteina. Mutta sitten muistin. Eihän Andaluciassa sada koskaan vettä. Kerin sadesuojan hyvillä mielin takaisin säkkiini.

Vieraani olivat varustautuneet reissulle hikisillä Ticket to the mooneilla. Tiesin, että heitä odottaisi liskojen yö, mutta päätin antaa heille mahdollisuuden. Ilta pimeni, tuuli yltyi ja mokka maistui. Ehkä siitä syystä uni tuli vasta neljä tuntia sen jälkeen, kun kömmimme riippareihimme. Oletteko muuten koskaan jorisseet jätkäporukalla riippareissa Andalucian tähtitaivaan alla?

Heräsimme aamulla auringon noustessa Välimeren takaa. Tai ainakin minä heräsin. Kuulemani mukaan jotkut olivat viettäneet liskojen yötä ja siten heidän ei tarvinnut herätä ollenkaan. Aurinko lämmitti kivasti. Jopa lyhythiainen paita oli liikaa näköalapaikallamme auringon helliessä.

Aamumokka.

 Nousimme perusleiristämme hieman ylöspäin polulle. Jätimme enimmät tavaramme polun varteen, koska kiipeäminen jyrkkää seinämää olisi mahdotonta varustuksen kansa. Liki Siperiasta asti puhaltava tuuli meinasi väkisin pudottaa rohkeat kiipeilijät jyrkältä kallioseinämältä. Juba vanhimpana ja kokeneimpana raivasi tietä ja me nuoremmat yritimme seurata perässä. Nousimmme askeleen, sitten toisen. Sitten pitikin jo levätä, koska korkealla happea riittää vain vähän. Onnistuimme pusertamaan itseämme ylöspäin ja pian nousu helpotti. Klo 10.07 retkikuntamme sai valloitettua yhden välimeren hulppeimmista vuorista. Huipulla oli lämmin ja tuulikin oli tyyntynyt. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Laskeuduimme vuorelta varovasti alas. Mielemme halajasi alhaalla siintäville autioille biitseille, missä ainoastaa muutama leijalautailija viritteli kulkupeliään. Alhaalla virittelimme biitsisettini rannalle ja nautimme. Hiekka oli niin pehmosta, että olisi tehnyt mieli ottaa vähän mukaan ja viedä Laajasaloon jatkettavaksi paikallisella murskeella. Siltä se Laajasalon hiekka täällä tuntuu. Mutta anyway, tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Tuuli yltyi sen verran kovaksi, että keskeytimme biitsin peluun ja istuimme tuulelta suojaan. Pojilla oli kovat paineet kerätä vähän brunaa Ouluun vietäväksi. Itsehän en lähtenyt siihen leikkiin ollenkaan mukaan. Lähdin kävelemään meren rannalle ja katsomaan kallioisia rantoja. Pojat jäivät aurinkoon. Palasin tunnin päästä takaisin, enkä ollut tunnistaa näitä kavereita. Aurinko oli tehnyt tehtävänsä. Eräs onneton tapaus näytti jopa kärsivältä. Kaikki ei ollut todellakaan hyvin. Morttivirhe.

La playa de Morttivirhe

Meillä oli nälkä. Odotimme nälkää, koska olimme varmoja, että lempeä keittiömestari kantaisi tänään taas ruokaa pöytäämme. Olimme väärässä. Keittiö oli suljettu ja keittiömestarilla ei ollut mitään tarjottavaa. Keittiöt menevät kiinni neljältä iltapäivällä ja olimme myöhässä. Olimme pettyneitä. Burger King toi pientä lohtua päiväämme.

Saavuimme Alicanteen, Tallinnan kokoiseen pikkukaupunkiin, kuten eräs suomalainen vaihtari asian ilmaisi. Alicantessa oli hyvä biitsi ja hyvää ruokaa. Pelasimme ja nautimme Menu del diasta! Päivällisellä ravintolaamme pöllähti muutama innokas suomalainen vaihtari. He olivat vaihdossa Alicantessa ja halusivat puhua Suomea. Saimme kutsun heidän kotibileisiinkin, mutta sanoimme lähtevämme yöksi metsään. He olivat hieman epäuskoisia toimistamme, mutta en ihmettele. Aika harva lomailija lähtee Espanjassa lauantai-illaksi metsään riipparoimaan. Menimme luonnonpuistoon pimeällä ja tulimme varhain auringon noustessa pois pelaamaan biitsiä Alicanteen. Saimme mahtavia pelejä, vaikka eräälle onnettomalle tapaukselle aurinko ja pelaaminen eivät olleet paras mielihyvää tuottava kombinaatio. Kaikki oli kuitenkin jo paremmin!

Söimme viimeiseksi ateriaksi ennen kotimatkaa tukevan Menu del dian. Paella maistui ja siitä on tullut varmaan Penan lempparia. Se on kyllä maukasta. Ensi syksynä syömme Oulussa paellaa.

Päätin lähteä poikein seuraksi Madridiin asti, vaikka se on 500 km päästä Malagasta. On aika harvinaista herkkua saada nauttia tällaisten kavereiden seurasta. Köröttelimme SporttiPololla Madridiin, otettiin mukava hostelle ja syötiin Mäkissä, koska emme löytäneet paikallisia Dönereitä. Pojat lähtivät anivarhain lentoasemalle ja minä jäin nukkumaan. Yksin. Olipahan huumaavaa olla jäbien kanssa. On se niin, että mukavimmat ihmiset tulee Suomesta.

Heräilin aamusella Madridin vilinään. Ajattelin käppäillä vähän aikaa kaupungilla ennen paluuta Malagaan, mutta muutin suunnitelmani käveltyäni sata metriä Madridin kujia. Lähdin välittömästi Malagaan. Madridissa oli kylmä ja ihmisillä oli valtava kiire. Metrot olivat hikisiä, ruuhkaisia ja ihmiset katselivat päin seiniä. Adios Madrid.

Linja-autoasemalla sattui mielenkiintoinen selkkaus. Mietin kuumeisesti, minne voisin jättää biitsisettini sillä aikaa kun kävisin läheisessä marketissa. Kysyin vartijalta, ja hän neuvoi minulle erään paikan, missä voi säilyttää tavaroita. Totesin, että en maksa 5  euroa 10 minuutin säilöstä. Niinpä keksin piilottaa laukkuni aseman kahvilaan varmaan talteen. Laitoin laukkuni lähelle erästä miestä ikään kuin laukku olisi hänen. Kipaisin nopeasti markettiin ja tulin vauhdilla takaisin. En tietenkään löytänyt laukkuani. En millään uskonut, että joku voisi ottaa sen. Hoksasin juonen siitä, että kahvilan tarjoilijat eivät ottaneet minuun mitään kontaktia. Kysyin ensimmäiseltä tarjoilijalta, että onko hän nähnyt laukkuani. Vastaus tuli liian varmasti ja elettömästi, että ei kuulemma ole nähnyt. Kysyin toiselta. Sama juttu. Kolmas tarjoilija neuvoi neljännen luo. Hän ei aluksi millään meinannut myöntää, että on  nähnyt laukkuni. Kysyin aina uudestaan, koska olin aika varma, että he tietävät tästä jotain. Viimein hän sanoi, että kysyppä vartijalta, joka on tuolla aulassa, että hän saattaa tietää jotain. Marssin hänen luo ja pieni hymyn kare huulillani esitin jälleen kysymyksen. Vartijan pokka vähän petti ja hän joutui antautumaan. Laukkuni oli lukkojen takana hyvässä säilössä. Aivan ilmaiseksi. Säästyin vain pienellä puhuttelulla.

Olipahan kiva tulla Malagaan. Aurinko paistaa, on lämmin ja ihmiset ovat nauravaisia. Matkalla Madridista Malagaan saavuin samalla talvesta kesään!

Kiitos Pena, Heikki, Juba ja Jusku huumaavasta reissusta! Tuntuu todella hyvältä, kun hoksasitte tulla tänne! 

Hasta la vista mis amigos! 

Hola! Que tal?

Hola! Que tal? Espanja luistaa koko ajan paremmin. Nyt osaan jo nämä kaksi lausetta täydellisesti. Luulen, että se on kielikurssin ansioita. Sinetöin kielikurssin perjantaina, jolloin tein A1 tason kielikokeen. Se oli niin helppo, että minua oikein nauratti. Luulen, että jos numeroita jaetaan 4 – 10 saan luultavasti 10-. Miinus tulee siitä, että ehkä yhdessä kuuntelun kohdassa ruksasin väärin. Mutta luulen, että jos saisin tehdä kuuntelun uudestaan, osaisin vastata oikein. Niin se toimii arjessakin. Jos en ymmärrä, pyydän toistamaan. Jos et ymmärrä, yritän uudelleen.

Voin myös paljastaa toisen salaisuuden näiden kahden lauseen takaa. Kielikurssin lisäksi olen ahkerasti opiskellut espanjaa omatoimisesti. Olen ostanut kaksi vihkoa, punaisen ja vihreän. Punaisen vihkon joka toiselle sivulle eli aina oikeanpuolimmaiselle sivulle kirjoitan uusia sanoja allekkain. Niitä on nyt kertynyt useita satoja. Toki osan olen kirjoittanut kahteen tai kolmeenkin kertaan, sillä kirjoitan joka päivä ylös sanoja, jotka kaihersivat mieltäni päivän aikana. Käännän sanat myös englanniksi. Vasemmanpuoleiselle sivulle kirjoitan sanontoja ja kielioppia. Nyt olen taivuttanut verbejä preteritissä. Vihreä vihko on englannin kielen oppimista varten. Kirjoitan kaikki oppimani sanat vihkoon ylös. Lisäksi käännän ne vielä espanjaksi.  Toivon oppivani tässä myllyssä nopeasti kieltä. Toisaalta pitää olla myös nöyrä. Kielen oppiminen on kärsivällisten touhua.

Kävin tutustumassa tarkemmin myös Fuengirolan suomalaisten elämään. Pääsin yökylään ystäväperheen luokse. Ensimmäinen yö jossain muualla kuin omassa luukussani, tunsin olevani lomalla. Ruisleipää, lohikeittoa, suodatinkahvia ja monipuolisesti pöydän antimia. Puhuin suomea, leikin lasten kanssa, istuttiin iltaa suomalaisessa kahvipöydässä, heräsin auringon paisteeseen, söin ruisleipää aamupalalla. Ja: otin löylyt saunassa ja uitin Malagan tomut raikkaassa uima-altaassa. Tai oikeastaan se oli joku pojista, joka tönäisi minut hyiseen veteen... Jäähdyttelin terassilla ja katselin Sierra las Nievestä. Tuonnekin voisi kipaista. Elämä Fuengirolassa vaikuttaa onnelliselta. Myönnän, että sydämeeni on jäänyt pieni merkintä kaupungista Andalusian ytimessä.

Käytiin kävelemässä vuorilla suomalaisten ystävien kanssa.

Tänä viikonloppuna olen saanut puhua suomea yllin kyllin, sillä Jusku saapui Malagaan perjantaina. Lisää on tulossa, sillä huhujen mukaan Oulun pojat laskeutuvat Espanjaan maanantaina. Pojilla tuskin on sopeutumisvaikeuksia, sillä sääennusteen mukaan Malagassa sataa koko viikon.

Tämän viikon aktiviteetteina ovat olleet kuntopiirit, pari futista ja yksi vuorenvalloitus. Kova tuuli ja kielikurssi eivät ole antaneet mahdollisuutta biitsinpeluulle, vaikka olenkin tällä hetkellä onnellinen biitsiverkkosetin omistaja. Kuntopiirit tarkoittavat paluumatkaa kielikurssilta Malagaan. Minä ja kolme slovakkia olemme kulkeneet kouluun pyörällä ja paluumatkalla olemme pysähtyneet kuntoilemaan ulkokuntosalille. Vedämme leukoja, teemme dippejä ja jorisemme. Ihan kuten JOPOT muinoin vanhoina hyvinä aikoina.

Tällä kertaa Mijaksen valloitus onnistui oikein hyvin. Nousimme Juskun kanssa vuoren huipulle lähes suorinta reittiä välttääksemme polkuja. Poluissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta metsässä tutustuu paremmin paikalliseen luontoon. Totesimme, että se on Espanjassa kovin piikikästä ja mäet ovat jyrkkiä. Nouseminen vielä onnistuu jotenkuten, kun voi tarttua käsillä kasvustoon ja kiviin, mutta laskeminen on erittäin vaikeaa. Selvisimme kuitenkin ilman isompia ruhjeita. Nilkan nyrjäyttäminen oli enemmän kuin todennäköistä, mutta mielestäni olisi ollut sangen kiusallista kävellä vuorelta alas kipeällä jalalla. Niinpä totesin, että ei ole järkeä rikkoa jalkoja, mutta Jusku ei uskonut ja satutti hieman jalkaansa. Onneksi hän pystyi jatkamaan etenemistä ilman suurempia vaivoja.

Pari kuvaa Mijaksen rinteiltä

Nyt pitää ottaa varmaan heti kättelyyn lomaviikko, koska raskas kielikurssi on takana. Tällä viikolla olisi oikeaa koulua, mutta kunnioitan poikien olemassa oloa niin paljon, että uhraan oman etuni ja lintsaan koulusta heidän parhaakseen. Hasta luego!