Erään aikakauden päätös!

Hola!

Niin. Tämä taitaa olla toistaiseksi viimeinen päivitykseni. Tämä on erään aikakauden päätös. Viimeiset viikot ovat olleet niin elämäntäyteisiä, että en ole ehtinyt edes kirjoittaa tapahtumia muistiin. En edes yritä tiivistää, mitä on tapahtnut. Kirjoitan jotain, ehkä hieman haikaillen.

Siitä on yli 5 kuukautta, kun talsin Alameda Principalia  kohti keskustaa ja yritin saada kaikki kamani säilöön. Eilen talsin jälleen kaunista Alameda Principalia, kädet täynnä tavaraa ja vastakkaiseen suuntaan. Tammikuussa tulin yksin. Eilen sain jakaa kuormani ystävän kanssa. Siinäpä oli tarinan juoni. 

Viimeisillä viikoilla katsoin hölmistyneenä kämppätovereitani, jotka opiskelivat ympäri päivän. Jätin huoneen oven auki ja olin opiskelevinani. Ympäristön paineesta. Viimeksi olin selaillut samoja kalvoja helmikuussa. Silloin itsevarmasti työnsin paperit syrjään. Eihän näistä ymmärrä hölkäsen pöläystä. Ravistelin paperit pölystä. Luin ekan sivun, toisen, kolmannen.. tämähän on siistiä. Tein ruokaa ja syötiin kämppisten kanssa terassilla. Katsoin taivaalle ja haistelin ilmaa. Tuoksahtaa biitsiltä. Kesä oli tullut Malagaan. Työnsin paperit odottamaan sateita.

Meni päivä, viikonloppu, pian koko viikko. Huomenna olisi ensimäinen tentti. Oho! Onpa ollut hyviä pelejä.

Viimeinen viikko:  kolme tenttiä, Sampo kylässä, jäähyväisiä kolmella rintamalla, kesäisiä kelejä. Maistuu kovin elämältä.

Oli keskiviikko. Kämppätoverini halusivat järjestää minulle illallisen. Teimme kaikki jotain. Italiailainen kokkasi pastaa, ranskalainen mutakakkua, jenkki coocies-keksejä, perulainen kertoi hyviä juttuja ja me, minä ja Sampo tarjosimme lämpimiä ruisleipiä ja Fazerin sinistä. Jopa italialainen suli lämppärille ja suklaalle siinä määrin, että tuomitsi Berlusconin arviot suomalaisesta ruuasta erheellisiksi.

Halusin lähteä Malagasta omalla tyylilläni. Kutsuin joukon ystäviäni pelaamaan ja syömään rannalle. Iloiseksi yllätyksekseni noin 20 iloista ystävää saapuivat kanssani rannalle. Keli helli. Nautimme. Jälkeenpäin hoksasin, että tapahtuma oli alkoholiton. 

Olen huomannut, että lähdön hetkellä ihmiset herkistyvät. Viimeisinä viikkoina ja viimeisinä päivinä ja viimeisinä tunteina tutustuin ihmisiin enemmän kuin ensimmäisten 5 kuukauden aikana. Illat venyivät kämpillä pitkiksi. Tuntui oudolta hyvästellä ihmisiä, keitä ei ehkä enää koskaan näe. Tämä oli erään aikakauden päätös.

Olen iloinen. Henkisesti ja fyysisesti erittäin raskaan viikon jälkeen olen lomalla. Haimme Sampon kanssa tänään auton lentoasemalta ja lähdimme lepäämään. Emme päässeet kauaksi, sillä Fuengirolassa piipahtaessamme huomasimme, että ruoka on katettu pöytään ja sauna on lämpiämässä. Uima-altaan vesi raikastaa helteen uuvuttamia taivaltajia. Ehkä huomenna jatkamme kohti Portugalia.. Sampon kanssa ei hötkyillä.

Nyt on edessä ehkä vielä kaikkein jännitävin vaihe matkasta. Paluu kotiin on paljon jännittävämpi kuin saapuminen ulkomaille. Nos vemos pronto! 

Yo y Max en San Pedro

Törmättiin Lucasin kanssa erämaassa. Hassua.

Liikunnan didaktiikan harjoitusryhmä.

Valmistautumista laskeutumiseen!

Taisin viimeksi kirjoittaa kolmisen viikkoa sitten. Oli vielä huhtikuu. Mutta on ollut niin hyviä kelejä, että en ole voinut olla sisällä. Ja aurinko on paistanut niin kirkkaasti, että en ole voinut käyttää tietokonetta ulkona. 

Se oli viime keskiviikkona. Olin huipentamassa 10 päivän biitsinpeluuputkea kevään kovimpiin peleihin. Aurinko oli hellinyt ajoittain niin kivasti, että minun oli täytynyt nostaa jakkara elohopeamittarin eteen, jotta pystyin lukemaan tarkan lukeman. Mutta niin, tuolloin keskiviikkona oli tarkoitus järjestää kevään kovimmat biitsipelit. Keli ei kuitenkaan antanut siunaustaan. Elohopea oli laskenut niin alas, että pystyin lukemaan sen jopa korposta. Varsinkin kun lämpömittari oli vielä vaakatasossa kovan tuulen vuoksi. Mutta päätimme mennä pelaamaan. 

Menin paikalle Torremolinokseen saksalaisen lentopalloilijaystäväni kanssa. Paikanpäällä verkkoa oli pystyttämässä espanjalainen biitsiaktiivi, Ignacio, joka oli pyytänyt pari ystäväänsä pelaamaan. En tuntenut heitä. Hola, Elias de Finlandia. Hola, Migel (en muista nimeä oikein) de Cuba. Encantado. Espanjalainen Ignacio kertoi minulle enemmän Migelistä. Kaveri kuulemma pelaa bastante mejor kuin minun saksalainen lentopalloilijaystävä, Max! Olin vähän hämmästynyt, että mikähän mies se sitten voisi olla. Mielestäni Max pelaa jo todella hyvin. Ignacio kertoi enemmän: " Tämä kuubalainen on oikea kone pelaamaan. Uskomaton puolustamaan ja tykittää lyhyeksi mieheksi aika tulisesti!" Lopuksi hän totesi, että niin, kaverihan on pelannut olympialaisissa biitsiä. Ei nyt aivan Lontoossa varmaan, mutta ehkä jopa Pekingissä. Nuori kaveri. Toinenkin kaveri oli Kuubasta, mutta hänellä oli lentopalloilutausta. Ihan  pelimieheltä vaikutti, vaikka ei enää ihan urheilijan täydellisessä formussa ollutkaan.

Olipahan kiva pelata, vaikka keli ei ollut paras mahdollinen. Onneksi tuuli hankaloitti lyöntipeliä sen verran, että säilyin ehjänä kentältä. No ei sentään, onnekseni he olivat parhaat päivänsä nähneet. Hyvin pelasivat, vaikka varmaan huippuvuodet olivat muutaman vuoden takana. Oli ilo seurata kuubalaisen puolustamista, en ole kyllä lähellekään vastaavaa nähnyt koskaan livenä. Olin hämmästynyt, kuinka nopeasti ihminen voi oikeasti hiekalla liikkua.  Hyökkäyspelissä heidän paras vire oli jo (onneksi) kadonnut, eikä pallo tullut mitenkään kohtuuttoman lujaa. Oltiin espanjalaisen Ignacion kanssa ehkä hieman altavastaajia, mutta todella tiukkoja pelejä saatiin. Tulevana keskiviikkona otamme uudestaan, toivottavasti mukavat kuubalaiset pääsevät tulemaan.

Aurinkorannikolla on alkanut kesäsesonki. Luulin viime perjantaina olevani Helsingissä junassa, kun ympärilläni vilisi niin paljon tuttuja. Juna oli täynnä suomalaisia. Hyppäsin junaan lentoasemalla ja heti aluksi opetin jotain suomalaisia turisteja käyttämään lipunmyyntikonetta. Pienen utelun jälkee varmistuin siitä, että meillä on Fuengirolassa yhteisiä ystäviä. Häihin olivat kuulemma menossa. Samassa vaunussa oli pari suomalaista perhettä pienten lasten kanssa. Plaza Mayorin kohdalla samaan vaunuun hyppäsivät pari tuttua Helsingistä ja Jyväskylästä. Olipahan kotoista.

Eikä ne tutut siihen jääneet. Eräs päivä tulin pyörällä futiksesta niin eivätköhän kaksi ystävääni olleet Malagan katedraalin edessä odottamassa. Olivat kuulemma tulleet Fuengirolaan töihin. Espanjaan kesätöihin?? Totta se on. Siellä he asuvat Fuengirolassa, melkein kuin naapurissa. Aivan kuten Oulussa syksyllä. Vaihtoaika on ilmeisesti lopuillaan.

Viimeinen kuukausi pyörhätää piakkoin. Ennen kotiinpaluuta odotan vielä yhtä ystävääni, joka saapuu luokseni viimeiseksi kahdeksi viikoksi. Eli vajaa kolme viikkoa viikkoa, jonka jälkeen enää kaksi viikkoa ja vähän yli niin... Jeee! Mutta sitä ennen vielä kuukausi täällä: superjeeee!! Onpahan ainakin kevyt laskeutuminen Suomeen!

Muutamia kuvia!

Jälkipuintia oppitunnin jälkeen opettajan johdolla! Piirtoheittimen virtajohto ei ole rankaisuväline, vaan sillä demonstroidaan geometriaa, 

Matkalla Conchan huipulle

Conchan huipulla! Poikia ei huimaa!

Maali. Viimeiset 5 km juostiin. 2. 3. ja neljäs. Voittaja lienee ottamassa kuvaa. 

Un dia en Universidad de Malaga

Hola!

Heräsin, sillä tuuli  vinkui. Vedin paksun peittoni yhä eristävämmin ympärilleni ja ajattelin herätä myöhemmin uudestaan. Tuulen ulvonta ja kylmä huone antoivat siihen erityisen luvan. Ei ollut mihinkään kiire. Ja olihan sunnuntai. Lepopäivä.

Tunsin itseni vähän kipeäksi. Tunsin itseni todella laiskaksi. Olin mielissäni, että keli oli todella huono. Eipähän tarvitsisi vastata uteluihin mahdollisista biitsipeleistä. Suljin ikkunan ja laitoin lisää vaatetta. Kollarit ja huppari. Kohta vaihdoin kuitenkin siistimmät housut, sillä näin kämppikseni pukeutuneen niin arvokkaasti jo aamulla. Vaihdoin farkut jalkaani. Olihan pyhäpäivä. Kävin keittämässä kupillisen kuumaa kahvia ja täytin itselleni patongin. Änärissä oli kaikki vaikeuksien jälkeen hyvin. Minnesota pääsi kuin pääsikin pudotuspeleihin. Juha Sipiläkin vaikutti todella tolkulta Hjalliksen kanssa keskustellessa. Sainpa viimeiset postaalitkin valmiiksi. Kävin makaamaan ja laitoin rauhallista musiikkia. Kiva olla kipeänä!

Tunnistamaton numero soitti espanjan liittymääni. Olin todella lähellä olla vastaamatta, koska pelkäsin jonkun houkuttelevan minua johonkin, mihin en välttämättä todellisuudessa jaksaisi lähteä. Vastasin tovin pohdinnan jälkeen. Yllätykseksi se olikin eräs tuttu Fuengirolan päästä. Aikoivat tulla käymään Malagassa ja haluaisivat asiantuntemukseni käyttöön. Suostuin toviksi kaupunkioppaaksi.

Puolenkymmentä miestähän siellä oli vastassa. Kuulemma Turun seutuvilta olivat kotoisin, vaikka ei sitä puheesta olisi ihan heti hoksannut. Katsottiin siinä Malagan tunnetuimmat nähtävyyden ja parin tunnin kulttuurikatsauksen jälkeen tunsin olevani niin täynnä virtaa, että olisin hyvässä futiskunnossa. Kävinkin naputtamassa seinäsyöttöä eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja venäläisten pelaajien kanssa. Niin venäläiset. Mitä heitä tunnen niin en osaa heitä paremmin sijoittaa maanosiin. Kovin venäläisiä ovat, sympaattisia sellaisia.

Malagan katedraali!

Sunnuntain futis El Palossa

Otra cosa. Oli keskiviikko. Puin sortsit ylleni ja pitkähiaisen paitani (on muuten se paita, minkä äiti osti joululahjaksi ja sanoi, että voit sitten pitää Malagassa sortsien kanssa). Lähdin hyvillä mielin kouluun, sillä tykkään valtavasti geometrian didaktiikan kurssista. Se on ainut kurssi, missä pystyn opiskelemaan täysipainoisesti ymmärtäen lähes kaiken olennaisen, mitä opettaja sanoo.

Opettaja muistuttaa ulkoapäin hyvin paljon Jerkkua, vaikka viiksissä olisikin vähän vahaamisen varaa. Hän on hyvin vanhanaikainen ja ensimmäisellä luennolla hän pyysi meitä kaikkia katsomaan istuimen niin, että kukaan ei istu viereisellä tuolilla. Tämä siksi, että tunnilla pitää olla työrauha. Sitten hän hymyili herttaisesti, varmaan itselleen. Myhäili tyytyväisesti ja hieroi viiksiään. Joku saattaisi pitää häntä itsekeskeisenä, mutta mielestäni hän on ihan huipputyyppi. Juttelen usein hänen kanssaan luentojen jälkeen, koska hän haluaa opettaa minulle espanjaa ja toiseksi hän haluaa opettaa minua käyttämään GeoGebra- ohjelmaa. Aina hän tivaa minulta, olenko muistanut tehdä harjoituksia GeoGebrassa. Vastaan, että pidän tärkeämpänä opiskella espanjaa. -Niinpä niin! Luultavasti pelaat biitsiä kaiket päivät Malaguetalla. Siihen olen kyllä joutunut vastaamaan myönteisesti.

Kahden teoriatunnin jälkeen on vielä yksi tunti käytännön harjoituksia, jolloin luentosali jaetaan kahtia. Toinen ryhmä menee ulos odottelemaan omaa vuoroaan. Keskiviikkona oli meidän vuoro odottaa. Menimme uusien kavereideni kanssa ulos nauttimaan auringosta ja syömään eväitä. Poimimme koristeappelsiinipuista hedelmiä.  Mietin, miksi me otamme niitä niin paljon. Pian kuulin läiskäyksiä ja koltiaisten naurua. Kuulosti todella hauskalta. Heittivät niin hyvin, että meidän piti ottaa jopa kivenheittokilpailu. Minä kun en tunnollisena kansalaisena suostunut heittämään appelsiineja koulun seinille. Jatkoimme matkaa Daniel-insinöörin (molemmat pojat ovat Danieleita) autolle, koska he halusivat perunoita.Tä? Joo, ehkä en ymmärtänyt oikein.  Kävelimme parkkipaikalle ja Daniel-insinööri nosti peräkontistaan la arma de patatan. Siis suomeksi peruna-aseen. Itsepä oli vielä valmistanut. Ase oli todella hieno ja tehokas. Videolla ampujana toimii Daniel-metsästäjä.

Abi ja Daniel-metsästäjä con la arma de patata.

Niin, tämä toinen Daniel todella metsästää. Hän on maalta ja lampaiden kanssa ikänsä peuhannut. Löysimme aika paljon yhteistä omista taustoistamme. Jopa saalistamme samoja eläimiä ja lintuja, mutta suurin ero tuli siinä, että hän saa riistaa, minä en. Kuvien perusteella hänen puheensa eivät jääneet pelkästään sanoiksi niin kuin joillakin ystävilläni Itä-Suomessa on tapana. :) Oli muuten jänistä ja sorsaa pinossa. Näytin muutama kuvan Suomen jahtimaista, eikä hän niitä moittinut. Espanjan karussa luonnossa kun ei ole paljon metsästettävää.

Nyt on muutama päivä hyytävän kylmää. Huomenna sataa ehkä vettä ja lämpötila laskee liki 15 asteeseen. Tiistai ei ole juuri sen parempi. Keskiviikkona onneksi kevät palaa Malagaan ja pääsen vähän pelailemaan. Keskiviikko on muuten vappu myös täällä. Nämä pari talvista päivää käytän nauttien hitaudesta ja espanjan opiskelusta. Ja on hyvä muistaa siellä Suomessakin, että kaikki lämpöasteet ovat vain plussaa. Eikö?

Kevään merkkejä

Hola! Que pasa!  Huhujen mukaan Suomessa vesi tippuu lorona räystäiltä ja sulattelee yöllä satanutta lunta. Paikoitellen näkyy mustia reikiä tiessä ja näkyypä tienvarsilla jo ruskeaa lunta. Vipuojassakin on ajoittain jo vettä jään päällä. Onko tulvat tulossa? Ei, tarkemman tutkiskelun jälkeen kulkija huomaa, että veden alla on vielä tuhti kerros jäätä.  Päivällä saattaa olla jopa niin lämmin, että seuraavana aamuna kylmän yön jälkeen voi hiihtää suoraan sinne, minne mieli halajaa. Kestohanget! Niistä espanjalainen ei tiedä mitään, mutta ne ovat jotain, josta minä täällä ikävöin. Keväällä yleensä hiihdetään kestohangilla, seurataan päivän pidentymistä ja petytään aina uudestaan siitä, että Huhtalan jalkapallokentällä on vielä yli puoli metriä lunta, vaikka kaikki muut paikat jo tuoksuvat keväältä.

Täälläkin terminen kevät on alkanut. Se tarkoittaa sitä, että vuorokauden keskilämpötila yittää 20 astetta. ("minusta tuntuu"). Päivällä tietysti helle hellii ja siesta tulee tarpeeseen. Ihmiset vaihtavat untuvatakkinsa keväiseen mallliin. Mutta sitte olen minä suomalainen, joka olen kulkenut ilman kenkiä jo pari viikkoa ja ollut koulussa sortseissa aamutuimaan hämmentämässä vilustuneita espanjalaisia. Olen joutunut selittämään, että tämä on kuin kesä Suomessa. Se ei kyllä ole täysin totta. Ehkä Suomessa on muutamana päivänä kesän aikana näin lämmintä.   

Keväällä on yleensä kiire. Minullakin oli nyt muutaman viikon ajan todella kiire. Tulin Marokosta, kävin koulussa viikon ja sitte pojat tai ollakseni rehellinen, miehet Joonas Vatjus ja Toni Pajala (ovat muuten kelpo poikia) saapuivat luokseni viikoksi. Pojat tekivät eloni kiireelliseksi. Aamut kävin koulussa ja illat minun täytyi olla poikien kanssa. Onneksi he olivat vain viikon, sillä en olisi kauempaa jaksanut palvella heitä. Piti etsiä hostelli, pestä pyykkiä, tarjota ruokia ja etc. Eipä ollu hääviä! Heko, heko!

En ollut suunnitellut poikien varalle mitään, mutta ajattelin heidän nöyrinä ihmisinä sopeutuvan hyvin joka tapauksessa. Vuokrasimme auton opiskelijalle kohtuulliseen hintaan 36 €/ 3 vrk sisältäen supervakuudet. En moittinut tarjousta ja painelimme kolmesylinterisellä Mitsulla maastoon. Välillä epäilin, pääseeköhän kolmella sylinterillä vuoren huipulle, mutta epäilykseni olivat turhia. Pääsimme varmasti, mutta todella hitaasti. Ensimmäiseksi kävimme Rondassa, josta olen kuullut paljon juttua. Etsimme lähimmän ravintolan, söimme ja totesimme siellä olevan liian kylmää. Ajelimme läpi huumaavan tundran, pujottelimme lampaiden välistä ja löysimme johonkin alas, missä oli lämmintä ja vettä. Joki muistutti kuitenkin liikaa kotoista Vääräjokea, joten ehdotuksestamme katsoimme kartasta paremman kohtaan leiriytymiseen. Löysimme kartasta houkuttelevan tien, mutta poliisi esti pääsymme sinne. Oli kuulemma ralli menossa, eikä siihen saanut osallistua kolmella sylinterillä. Palasimme takaisin ja eräältä kauniilta näköalapaikaltamme hoksasimme kaukana alhaalla mutkittelevan hiekkatien, joka myötäili kaunista jokea. Kurvailimme alas ja alhaalla laaksossa oli taas poliisi estämässä pääsyn hiekkatielle. Pyysin heitä kuitenkin ystävällisesti siirtymään, jotta pääsisimme nukkumaan. Por favor! 

Rondan seutuvilla

Jontte hävis pukkitaistelun. Onneksi tippui tien puolelle.

Que guapo!

Siellähän se olikin. Leiripaikkamme. Jyrkkä rinne alas, niemen kärki, 20 metriä korkea voimallinen vesiputous ja etupuolelta meitä suojasi satoja metrejä korkea kallioseinämä. Täydellinen paikka riippumatoille. Ainoa päänkiristys aiheutui lukuisista villisikojen jättämistä askelmista. Huoli pois. Riippumaton voi nostaa niin korkealle, että edes vanha kirahvi ei ylettyisi sinne. Niin me teimmekin. Virittelimme riipparit, kokosimme nuotion ja Jontte kaivoi repusta kahvipannun. Pimenevä ilta, avautuva tähtitaivas ja loimuava tuli sai mielen kiitolliseksi. Eipä elämässä paljon tarvita tunteakseen onnellisuutta!

Ei tullu edes metsäpaloa!

Heräsimme 11 tunniin yöunien jälkeen uuteen päivään. Auringon lämpö teki ihmeitä kankealle keholle. Aamunuotio, Jonten keittämät kahvit, nuotiolla paistettu munakas ja Lidlin suklaaihmeet antoivat hyvän sysäyksen päivälle. Laskeuduimme alas putoukselle. Ensin minun kuitenkin täytyi laskeutua puusta, jonne olin kiivennyt uhkaavan lammaslauman hätistellessämme leiriä. En pelännyt pelkästään lampaita, vaan myös sitä, että tippuisin puusta ja lentäisin jyrkkään rinteeseen. Anyway, pääsimme turvallisesti alas. Uimme. Pesimme hampaita. Istuimme putouksen reunalla. Jontte tiskasi. Ei ollut kiire minnekään. 

Kiihdytimme Mitsulla lähellä olevaan El Chorroon. El Chorro on tunnettu Camino del Reystä ja jylhistä maisemista. Ajattelimme kävellä vähän matkaa polkua, mutta se osoittautui pian liian rohkeaksi ilman valjaita. Emme päässeet oikeastaan edes alkuun, koska heti polun aluksi oli suhteellisen korkeat pystysuorat askelmat ylös todelliselle polulle. Camino del Reyn alapuolella mutkittelee joki kahen kanjonin välissä. Kävimme uimalla hieman kurkkaamassa, mitä kanjonin sisällä mahtaisi olla. Kaunista siellä oli, vaikka kylmän veden ja pauhaavan putouksen vuoksi emme voineet kovin kauaksi edetä. 

Loistavan riippariyön jälkeen paukautimme heti aamusta Sierra Nevadan vuoristoon. Ajoimme maisemareitin huipulle ja ostimme minulle uudet aurinkolasit. Ovat muuten halpoja Sierra Nevadassa. Joku luotettavan oloinen senegalilainen myi ne minulle hyvään hintaan. Kuulemma todella laadukkaat. Pistin päähäni ja annoin  myyjälle kaikki käteiset, mitä Jontella oli. 4 € saimme kasaan ja sillä summalla lasit vaihtoivat omistajaa. Emme kuitenkaan ajaneet Sierra Nevadaan vain ostaaksemme minulle aurinkolasit. Mielemme halasi johonkin korkealle, koska sellaista vuoristossa monesti on.

Löysimme kivan näköisen kukkulan läheltä vuoriston huippua. Autolla pääsimme suhteellisen lähelle, mutta loppumatka olisi raakaa kiipeämistä jyrkkää rinnettä ja lisähaastetta tekivät päällepuskevat vuorikauriit. Jontte joutui jäämään alemmaksi, koska hän oli tuntenut olonsa jo aiemmin kipeäksi. Pakkasimme Tonin kanssa kameran ja juomapullon reppuun ja lähdimme kipuamaan. Alku kävi suhteellisen helposti siihen asti, kunnes pääsimme viimeisen kukkulan juurelle. Kukkula oli muutamia kymmeniä metrejä korkea, mutta meidän puolelta siihen ei löytynyt kovin helppoa reittiä. Kahden kukkulan välissä meni kuitenkin sola, joka ei ollut täysin pystysuora. Se näytti ihan helposti kiivettävältä kauempaa. Alku kävi suhteellisen vaivattomasti. Ainoastaan muutama piikkipensas teki reiän kisahousuihini. Jyrkänne oli yllättävän korkea, mutta oman rohkeuteni rajamailla sain kammettua itseni ylös asti. Ensimmäinen ajatukseni ylhäällä oli, että en koskaan pääse täältä alas. Toni tuli kepeästi perässä hyväntuulisena. Hänellä ilmeisesti ei ollut vastaavia tuntemuksia. Huokaisin huipulla helpotuksesta. En siksi, että näkymä oli täysin huumaava. Huokaisin siksi, että toiselta puolelta kukkulaa meni helppo reitti alas. Tunsin oloni voittajaksi. Selviän sittenkin alas täältä!

Punnerra!

Voittajan olo, vaikka kisahousuihini tuli reikä!

Huutelimme huipulta Jontelle! Emme kuitenkaan kuulleet vastausta. Läksimme hetken ihmettelyn jälkeen tapaamaan Jonttea. Saavuimme kohteeseen, mutta löysimme vain viltin ja reissupäiväkirjan. Ehkä Jontte on suivaantunut, kun reissumme vei niin kauan aikaa. Ehkä hän yrittää kostaa meille jotenkin. Pian lumipallo lensikin uhkaavasti kohti auringosta nauttivaa Tonia. Jontte ei ollut malttanut kuunnella huutojamme, vaan oli itse lähtenyt tutkimaan flunssaansa uhmaten peräämme katsomaan, mitä vuoren huipulla tapahtuu! 

Vuorilla oli lunta, mutta alhaalla Granadan kaupungissa oli liki hellettä. Päätimme huuhtoa päivän hikoilut joessa, joka virtaa alhaalla Granadan laaksossa. Löysimme kivan kallioisen rannan ja pulahdimme veteen. En ehtinyt kissaa sanoa, kun Toni oli pesunsa tehnyt. Laakso kerää vuoristosta tulevat sulamisvedet, joten joki oli kuin avanto ilman jäätä. 

Loppuviikko sujuikin kuin mikä tahansa arkipäivä Malagassa. Aamulla koulua, iltapäivällä Menu del Dia ja siestan jälkeen pelaamaan Malaguetalle. Auringon laskiessa nopea suihku kämpillä ja cafe americana con pocito leche ja tarta de choco, por ejempolo. Näin siis silloin, kun minulla on ystäviä kylässä. Tervetuloa!

Kiitos Jontte, kiitos Toni huikeasta viikosta!

Ps. Jontte ja Toni ovat hirmuisessa biitsikunnossa viiden päivän treenin jälkeen!

Tässä lyhyt videokooste reissustamme. Kuvannut ja leikannut: Toni Pajala

Pääsiäisloma

Hola! Que tal?

Huomasin yksi aamu, että Semana Santa on alkanut. Se taisi olla palmusunnuntai kun olin menossa aamusta pelaamaan. Minulla oli kiire junaan, mutta totesin kiirehtimiseni olevan turhaa. Yritin epätoivoisesti etsiä ulos keskustasta, mutta jokainen kolo oli täynnä ihmisiä ja katsomoita ja lisäksi tiet olivat suljettuja. Ehkä Malagan keskustassa oli tuolloin 100 000 ihmistä tai monin verroin sen verran. Ihmiset olivat tulleet katsomaan kulkueita, jotka kuvaavat pääsiäisajan tapahtumia. Kulkueita kiersi ympäri Malagaa koko pääsiäisviikon palmusunnuntaista pääsiäispäiviin. 

Minulla ei ollut koulua pääsiäisviikolla. Kaikilla muillakin opiskelijoilla oli 11 päivän loma. Koska monet kaverini olivat myös reissussa, päätin itsekin keksiä jotain. Asioilla on tapana järjestyä ja löysin itseni ensiksi Gibraltarilta serkkujen luota ja myöhemmin Marokosta berberien seurasta. Piristystä arkeen toi myös Enni, joka saapui lomailemaan Andaluciaan Valenciasta. 

Kuvia pääsiäisviikolta Gibraltarilta ja Marokosta. Kuvat kertovat enemmän kuin liukas kieleni.

Tulipahan vettä Mijaksessa!

Serkku Gibraltarilta.

Näkymiä Britanniasta! Sivistymättömille tiedoksi, että Gibraltar on Iso-Britannian maata.

Tuntemisia Marokosta

Tanger on ensimmäinen kaupunki Afrikan puolella mentäessä Algecirasista lautalla. Kaupunki ei herättänyt paljon luottamusta. Jopa auto jäi vuokraamatta vain sen vuoksi, että ihmiset olivat niin epäilyttävän oloisia. En ole koskaan elämässäni kokenut samanlaista epäluottamusta mitään asiaa kohtaan. Ihmiset riensivät jatkuvasti auttamaan, mutta se ei vaikuttanut kovin pyyteettömältä. Jos oli kiinnittämättä huomioita heihin, he kulkivat vierelle ja pyysivät saada auttaa. Lopulta he pyysivät aina muutaman dirhamin. Itsehän en tarvinnut apua enkä siten antanut yhtään ylimääräistä ropoa ystävällisyydestä. Eräskin mies seisoi puku päällä kadulla ja halusi antaa lahjan. Hän esitteli parfyymituotteen, kaveri pakkasi sen pussiin ja antoi lahjaksi. En olisi arvannut, että lahja voisi maksaa jotain. Jopa 20 €. Olen oppinut, että kaupustelija myy, eikä anna kalliilla hinnalla lahjaksi. 

Marokko ei ole erityisen köyhä. Elintaso ei ole kovin korkea, mutta tuloerot ihmisten välillä ovat suhteellisen pienet. Berberit elivat omaa elämäänsä kylissään ilman internettiä, mutta he vaikuttivat hyvin onnellisilta. Toki länsimaalaisen silmin elintaso olisi voinut olla hyvin haasteellinen, mutta ihmiset vaikuttivat onnellisilta eikä heillä näyttänyt erityisemmin olevan pulaa ruuasta. Ehkä vähän niukkaa, mutta riittävästi.

Marokon luonto on kaunis. En ole missään nähnyt niin vaikuttavaa luontoa. Atlas-vuoristo nousee parhaimmillaan lumihuippuineen noin 4 km. Hiekka, kalliot, vihreys ja vehreys tarjosivat unohtumattomia värielämyksiä. Lähempänä Saharaa maasto näytti siltä, että vain käärmeensyöjäintiaanit voivat asua siellä. Oli siellä kuitenkin joku ihminenkin, jonka kuitenkin poimimme kyytiimme.

Joitain kuvia reissulta.

Liekkö ollaan Marokossa?

Marokko on islamilainen maa.

Kaupustelijat vaikuttivat olevan hyvin perillä turistien tarpeista. Kaikille kaikkea hyvään hintaan!

Katukuvaa Marrakechistä.

Torilla kävi kuhina illalla. En uskaltanut maistaa!

Berberien koulu. (Berberit ovat Marokon alkuperäiskansaa)

Marokon luonto on todella vaikuttava. Välillä veti aika sanattomaksi. Tämä kuva ei anna oikeutta Marokolle.

Kylässä berbereillä. Tarjosivat pähkinöitä! 

Jouduttiin pilveen Atlas-vuorilla!

Taustalle berbereiden kylä.

Ajoittain luonto kävi kovin karuksi. Saharaan emme kuitenkaan ehtineet.

Marokossa taxi ja mersu ovat synonyymeja! 

Pötkylästä riitti energiaa koko reissulle!

Oli kiva reissu Marokkoon. Viidessä päivässä ehti nähdä monta erilaista puolta Marokosta. Epämiellyttävän, epäsiistin ja epäluotettavan Tangerin jälkeen Marokko näytti todelliset kasvonsa. Ihmiset olivat lopulta ystävällisiä ja mukavia, jopa luottamusta herättäviä. Auton vuokraamisen jälkeen luottamus kasvoi entisestään, sillä saimme 500 € takuurahan takaisin. Vaikka Marokko oli kaunis maa, tunsin tulevani kotiin, kun saavuin Malagaan. On tämä mahtava kaupunki! Hasta luego!

Paluu arkeen!

Takatalvi on ehkä jo voitettu. Helmikuun loppupuolella oli vähän kylmää, tai miten sen nyt ottaa. Mutta ajoittain elohopea laski jopa päivälläkin + 15 asteeseen. Takatalven jälkeen tulivat pojat Suomesta ja toivat sateet tullessaan. Yksikin onneton päivä minulla meni ihan sormi suuhun. Mitä voin tehdä sadepäivänä.? Ensimmäinen sadepäivä tuli nimittäin 7 viikon poudan jälkeen. Oli siinä ihmettelemistä. Alun hämmästelyn jälkeen kaivoin kirjan olohuoneen kirjahyllystä. Löysin sieltä joitain englanninkielisiä. Espanjaksi en oikein osaa vielä ymmärtää.

Nyt kelit alkavat olla sillä mallilla, että pystyn yhä paremmin nauttimaan elämästä. Niinpä uudelle kelpo biitsiverkolleni on käyttöä lähes päivittäin. Biitsillä jos jossain koen olevani kotona riippumatta kielistä tai pelikavereista. En valitettavasti ole oppinut tuntemaan oloani kotoisaksi suurissa porukoissa, joissa kerskaillaan bilekokemuksilla. Niinpä olen rajannut sosiaaliset kontaktini futikseen, biitsiin, kämppääni ja kouluuni. En edes yritä huijata itseäni, että voisin nauttia jostain Erasmus-häppeningistä.

Perjantaipäivä hakattiin biitsiä kovassa tuulessa. Rannikolla muuten tuulee aika usein. Olen yrittänyt opetella pelaamaan tuulessa, koska sitä se varmaan täällä on. Pelaahan ne ammattilaisetkin, vaikka myrskyää.

Tänään lähdettiin rohkeasti pelaamaan heti kun katusoittajien musisointi alkoi. Se on merkki siitä, että ei sada.  Foreca oli luvannut mahtavaa säätä, mutta silti koko aamun satoi. Kurkkasin espanjalaista säätiedotetta ja se piti paremmin kutinsa. Kukahan lie hallitsee Forecaa? Varmaan joku, joka myy lippuja turisteille Etelän lämpöön.

Avatessani biitsisalkkua tunsin pisaroiden iskevän hipiälleni. Olin tullut biitsille hyvissä ajoin pystyttämään kenttää. Epäilin, onkohan kukaan muu todella tulossa. Keli oli mielestäni biitsinpeluuseen liki täydellinen, mutta sitä eivät auringon perässä juoksevat amatöörit välttämättä heti hoksaa. Muutama pisara tipahteli silloin tällöin, mutta ei lainkaan tuulta. Jopa merikin oli lähes tyyni.  Mutta pian muutkin alkoivat ujosti lähestymään kenttää. Saanen esitellä pelikaverini. Andrea Tsekistä, jota olen luvannut opettaa biitsin saloihin. Jusku, joka viipyy vielä hetkisen Malagassa. Baarinomistaja Luka Hollannista, johon olen tutustunut joskus pelatessani Club Volley Malagan kanssa. Ystäväni Philipp Italiasta ja joku paikallinen espanjalainen Club Volley Malagan riveistä, jonka nimeä en enää muista. Siinä he olivat. Pelikaverini.

Pelattiin tunti, toinen, kolmas ja vähän neljättäkin. Saksalaiset turistit tulivat kysymään, josko he voisivat pelata verkollani. Luka toimi puhemiehenä ja lupasi, että he voivat pelata sen jälkeen, kun lopetamme. Huomautin Lukalle, että hän puhuu ja lupaa, vaikka verkko on minun. Saksalaisia oli vain kolme, joten yhden meistä täytyi vielä pelata heidän kanssaan, vaikka olimme lopettaneet. Ajattelin, että Luka tietysti pelaa heidän kanssaan. Ohjatessani Lukaa kentälle hän kuitenkin totesi, että ei jaksa pelata, koska hän menee nyt uimaan. On siinä kaveri. Minunhan siinä piti sitten hypätä kehiin, jotta saksalaisille ei tulisi paha mieli.

Pelasin vain vähän aikaa ja totesin, että en jaksa enää. Kävin uimassa. Palattuani kentän vierelle oli ilmestynyt kaksi uutta saksalaista, jotka todella näyttivät pelaajilta. Kävin jututtamassa ja otin numerot ylös. Eivätköhän he vielä heittäneet haastetta kehiin, että jaksaisitteko pelata yhden erän. Vastustaja näytti niin houkuttelevalta, että sain Juskun ylipuhuttua yhteen erään. Suomi- Saksa maaottelu Malaguetalla.

Kaverit olivat hyviä pelaaamaan. Toinen ei ollut koskaan pelannut biitsiä, mutta pelasi lentopalloa hakkurina. Toinen pienempi kaveri oli kuin syntynyt biitsille, vähän niin kuin Jamppa. Uskaltaisin ottaa try-outille jopa Laajasalon peleihin. Mulla ja Juskulla oli vähän nihkeä alku ja saksalaiset taisivat johtaa jopa 6-1. Olimme kyllä todella altavastaajia. Pitempi kaveri oli kuin pitkä-Harri verkolla ja pikkuinen laittoi millintarkkoja jujua. Alkoi hävettämään siinä määrin, että piti yrittää jotain. Parempi näyttää noille kavereille osaamista, jos aikoo saada heistä pelikavereita tulevaisuudessa. Peli tasoittui, mutta saksalaiset veivät silti. Tilanne oli jotain 19-15 vierailijoille ja he pelasivat näyttävästi tyttökavereilleen. Aloin kuitenkin saamaan ahnetta saksalaista lentopallohakkuria kiinni. Hän yritti pelata liian näyttävästi ja se kostautui. Ensin kaksi tyylipuhdasta koppia, kolmas dalhauserilla varpaille ja peli oli tasan. Jusku laittoi pari pahaa syöttöä ja sen jälkeen saksalaiset olivat anelemassa revanssia. Onneksi emme ottaneet, koska olisimme hävinneet kaikki seuraavat ottelut. :)

Olipahan kiva päivä biitsillä ja huipentui kivasti Suomi-Saksa -maaotteluun. Voitonhuumassa en hoksannut ollenkaan nälkääni ja janoani. Puolitoistalitraa vettä ei riittänyt kolmelle pelaajalle 5 tunniksi. Pitää opastaa Philippiä ja Andreaa ottamaan ensi kerralla jotain juotavaa mukaan, sillä biitsillä saattaa tulla jano.

Ai niin sunnuntai. Kaupat eivät ole auki, eikä ole mitään syötävää kämpillä. Onneksi olin jemmannut purkin tonnikalaa jonnekin. Kattilallinen pastaa tonnikalalle vie nälän hetkeksi.

Aurinkoisia hiihtokelejä Suomeen. Olisi kivaa olla sivakoimassa.

Hasta luego!

Aurinkoa ja morttivirheitä

Hola! Que tal? Pojat tuli käymään. Odotin Alameda Principalilla sateen vihmoessa. Pojat antoivat minulle tehtäväksi bongata Malagan yöstä pieni mutta pirteä SporttiPolo. Se oli helppo tehtävä, sillä katsoin vain pienimmän auton Malagan päätien varrelta. Yhtäkkiä olin jäbien kanssa. Makia!

Ohjasin pojat sisälle Pedro de Toledo 4. Valossa näin paremmin, ketä olin pyytänyt kylään: Pena, Heikki ja Juba. Jusku oli tullut jo aikaisemmin Malagaan. Pojat näyttivät ihan kelvollisilta, mutta eivät kuulostaneet siltä. Kolme miestä yskivät itseään parempaan reissukuntoon. Joku oli tainnut yrittää helpottaa sopeutumista Malagan lämpöön lepäämällä 39 asteessa viimeisenä yönä ennen reissua. Liekkö ollut matkakuumetta!

Päivällä auringon helliessä tarjosin pojille nopeutetun city-tourin. Kiipesimme Gibralfaraon näköalapaikalle ja katsoimme ylhäältäpäin kaikki Malagan nähtävyydet. Sehän kävi nopeasti. Synkät pilvet viestivät, että kannattaa lähteä nopeasti sinne, missä aurinko nousee. Pakkasimme SporttiPolon tiukasti ja kiihdytimme sateiden ulottumattomiin. Olisin mielelläni viettänyt poikien kanssa aikaa Malagassa, mutta säiden haltija ei suonut siunaustaan toiveilleni.

Tiukka pakkaus! @Heikki

Ajoimme hiljalleen. Alamäessä kovaa, mutta ylämäet otimme rauhallisesti. Ostimme evästä. Söimme auringossa. Yövyimme hostellissa. Almeria. Murcia. Ensimmäiset pelit autiolla rannalla. Sitten olikin jo aika vuoren valloitukselle. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Ei mitään morttivirheitä!

Valmistauduimme huolelle vuoren valloitukseen. Aloitimme vuoren valloituksen yhteisellä ruokailulla vuoren alapuolella laaksossa. Otimme espanjalaiseen tapaan Menu del dian. Jusku päätti säästää ja etsi halvemman paikan. Olikin jo nälkä. Reippaan oloinen vanttera vanhempi mies kantoi ruokaa pöytään. Ensin tuli patongit ja salaatti. Kohta kaveri kantoi jokaiselle lautasellisen paellaa, espanjan kansallisruokaa. Olimme kylläisiä ja aloimme tilaamaan jälkiruokaa. Tarjoilija oli kuitenkin toista mieltä ja kantoi meille varsinaisen ruuan pöytään. Jaha, paella olikin näemme alkuruoka. Eipä siinä, puskettiin pihviä perunoineen tuulensuojaan. Olipahan tukeva olo. Juban kanssa otettiin jälkiruoaksi palanen tiramisua ja… ah, sitä makuelämystä. Olisi kelvannut kulinaristillekin. Una cafe americana con leche ja olipahan vahva olo. Luultavasti samanlainen kuin Carsonilla pihvin, perunoiden ja omenatortun jälkeen. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Menu del Dia. Nyt on menossa alkuruoka!

Päivän kuluessa saavuimme vuoren rinteelle. Emme tietenkään nähneet huipulle, sillä pilvet peittivät näkyvyyden. Pakkasimme tarvittavat kamat kahdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Tavoitteenamme oli ehtiä seuraavan päivän aikana huipulle. Illan maali siinsi puurajassa.

Aloitimme nousun. Totesimme heti aluksi, että rinne on jyrkkä ja rehevä. Piikikkäät kasvit hidastivat kulkua ja jopa repivät yhden onnellisen vuorenvalloittajan housut. Nousimme nelinkontin mäkeä ylös ja varoimme päästelemästä rumblerumbleja. Aurinko alkoi laskea. Kiristimme askeltemme frekvenssiä. Ei olisi kiva pystyttää leiriä pimeällä. Taistelimme aurinkoa vastaan. Uno minuto, por favor. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Odoteltiin Heikin kanssa luolassa muita!

Löysimme etsimämme. Puurajan tuntumassa, vielä riittävän hapekkaassa ilmassa, oli viehättäviä puita riippumatoillemme. Rinne oli melko jyrkkä, mutta onneksi painovoima suoristaa riippumaton vaikeassakin maastossa. Kaivoin repustani kelpo Hammoccini, tietysi sadesuojan kanssa. Kirin solmut tiukalle, koska en halunnut tippua jyrkkää rinnettä alas villisikojen syötäväksi. Asensin myös sadesuojani riippumaton katteeksi, mutta kova tuuli repi sen alas illan pimeinä tunteina. Mutta sitten muistin. Eihän Andaluciassa sada koskaan vettä. Kerin sadesuojan hyvillä mielin takaisin säkkiini.

Vieraani olivat varustautuneet reissulle hikisillä Ticket to the mooneilla. Tiesin, että heitä odottaisi liskojen yö, mutta päätin antaa heille mahdollisuuden. Ilta pimeni, tuuli yltyi ja mokka maistui. Ehkä siitä syystä uni tuli vasta neljä tuntia sen jälkeen, kun kömmimme riippareihimme. Oletteko muuten koskaan jorisseet jätkäporukalla riippareissa Andalucian tähtitaivaan alla?

Heräsimme aamulla auringon noustessa Välimeren takaa. Tai ainakin minä heräsin. Kuulemani mukaan jotkut olivat viettäneet liskojen yötä ja siten heidän ei tarvinnut herätä ollenkaan. Aurinko lämmitti kivasti. Jopa lyhythiainen paita oli liikaa näköalapaikallamme auringon helliessä.

Aamumokka.

 Nousimme perusleiristämme hieman ylöspäin polulle. Jätimme enimmät tavaramme polun varteen, koska kiipeäminen jyrkkää seinämää olisi mahdotonta varustuksen kansa. Liki Siperiasta asti puhaltava tuuli meinasi väkisin pudottaa rohkeat kiipeilijät jyrkältä kallioseinämältä. Juba vanhimpana ja kokeneimpana raivasi tietä ja me nuoremmat yritimme seurata perässä. Nousimmme askeleen, sitten toisen. Sitten pitikin jo levätä, koska korkealla happea riittää vain vähän. Onnistuimme pusertamaan itseämme ylöspäin ja pian nousu helpotti. Klo 10.07 retkikuntamme sai valloitettua yhden välimeren hulppeimmista vuorista. Huipulla oli lämmin ja tuulikin oli tyyntynyt. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Laskeuduimme vuorelta varovasti alas. Mielemme halajasi alhaalla siintäville autioille biitseille, missä ainoastaa muutama leijalautailija viritteli kulkupeliään. Alhaalla virittelimme biitsisettini rannalle ja nautimme. Hiekka oli niin pehmosta, että olisi tehnyt mieli ottaa vähän mukaan ja viedä Laajasaloon jatkettavaksi paikallisella murskeella. Siltä se Laajasalon hiekka täällä tuntuu. Mutta anyway, tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Tuuli yltyi sen verran kovaksi, että keskeytimme biitsin peluun ja istuimme tuulelta suojaan. Pojilla oli kovat paineet kerätä vähän brunaa Ouluun vietäväksi. Itsehän en lähtenyt siihen leikkiin ollenkaan mukaan. Lähdin kävelemään meren rannalle ja katsomaan kallioisia rantoja. Pojat jäivät aurinkoon. Palasin tunnin päästä takaisin, enkä ollut tunnistaa näitä kavereita. Aurinko oli tehnyt tehtävänsä. Eräs onneton tapaus näytti jopa kärsivältä. Kaikki ei ollut todellakaan hyvin. Morttivirhe.

La playa de Morttivirhe

Meillä oli nälkä. Odotimme nälkää, koska olimme varmoja, että lempeä keittiömestari kantaisi tänään taas ruokaa pöytäämme. Olimme väärässä. Keittiö oli suljettu ja keittiömestarilla ei ollut mitään tarjottavaa. Keittiöt menevät kiinni neljältä iltapäivällä ja olimme myöhässä. Olimme pettyneitä. Burger King toi pientä lohtua päiväämme.

Saavuimme Alicanteen, Tallinnan kokoiseen pikkukaupunkiin, kuten eräs suomalainen vaihtari asian ilmaisi. Alicantessa oli hyvä biitsi ja hyvää ruokaa. Pelasimme ja nautimme Menu del diasta! Päivällisellä ravintolaamme pöllähti muutama innokas suomalainen vaihtari. He olivat vaihdossa Alicantessa ja halusivat puhua Suomea. Saimme kutsun heidän kotibileisiinkin, mutta sanoimme lähtevämme yöksi metsään. He olivat hieman epäuskoisia toimistamme, mutta en ihmettele. Aika harva lomailija lähtee Espanjassa lauantai-illaksi metsään riipparoimaan. Menimme luonnonpuistoon pimeällä ja tulimme varhain auringon noustessa pois pelaamaan biitsiä Alicanteen. Saimme mahtavia pelejä, vaikka eräälle onnettomalle tapaukselle aurinko ja pelaaminen eivät olleet paras mielihyvää tuottava kombinaatio. Kaikki oli kuitenkin jo paremmin!

Söimme viimeiseksi ateriaksi ennen kotimatkaa tukevan Menu del dian. Paella maistui ja siitä on tullut varmaan Penan lempparia. Se on kyllä maukasta. Ensi syksynä syömme Oulussa paellaa.

Päätin lähteä poikein seuraksi Madridiin asti, vaikka se on 500 km päästä Malagasta. On aika harvinaista herkkua saada nauttia tällaisten kavereiden seurasta. Köröttelimme SporttiPololla Madridiin, otettiin mukava hostelle ja syötiin Mäkissä, koska emme löytäneet paikallisia Dönereitä. Pojat lähtivät anivarhain lentoasemalle ja minä jäin nukkumaan. Yksin. Olipahan huumaavaa olla jäbien kanssa. On se niin, että mukavimmat ihmiset tulee Suomesta.

Heräilin aamusella Madridin vilinään. Ajattelin käppäillä vähän aikaa kaupungilla ennen paluuta Malagaan, mutta muutin suunnitelmani käveltyäni sata metriä Madridin kujia. Lähdin välittömästi Malagaan. Madridissa oli kylmä ja ihmisillä oli valtava kiire. Metrot olivat hikisiä, ruuhkaisia ja ihmiset katselivat päin seiniä. Adios Madrid.

Linja-autoasemalla sattui mielenkiintoinen selkkaus. Mietin kuumeisesti, minne voisin jättää biitsisettini sillä aikaa kun kävisin läheisessä marketissa. Kysyin vartijalta, ja hän neuvoi minulle erään paikan, missä voi säilyttää tavaroita. Totesin, että en maksa 5  euroa 10 minuutin säilöstä. Niinpä keksin piilottaa laukkuni aseman kahvilaan varmaan talteen. Laitoin laukkuni lähelle erästä miestä ikään kuin laukku olisi hänen. Kipaisin nopeasti markettiin ja tulin vauhdilla takaisin. En tietenkään löytänyt laukkuani. En millään uskonut, että joku voisi ottaa sen. Hoksasin juonen siitä, että kahvilan tarjoilijat eivät ottaneet minuun mitään kontaktia. Kysyin ensimmäiseltä tarjoilijalta, että onko hän nähnyt laukkuani. Vastaus tuli liian varmasti ja elettömästi, että ei kuulemma ole nähnyt. Kysyin toiselta. Sama juttu. Kolmas tarjoilija neuvoi neljännen luo. Hän ei aluksi millään meinannut myöntää, että on  nähnyt laukkuni. Kysyin aina uudestaan, koska olin aika varma, että he tietävät tästä jotain. Viimein hän sanoi, että kysyppä vartijalta, joka on tuolla aulassa, että hän saattaa tietää jotain. Marssin hänen luo ja pieni hymyn kare huulillani esitin jälleen kysymyksen. Vartijan pokka vähän petti ja hän joutui antautumaan. Laukkuni oli lukkojen takana hyvässä säilössä. Aivan ilmaiseksi. Säästyin vain pienellä puhuttelulla.

Olipahan kiva tulla Malagaan. Aurinko paistaa, on lämmin ja ihmiset ovat nauravaisia. Matkalla Madridista Malagaan saavuin samalla talvesta kesään!

Kiitos Pena, Heikki, Juba ja Jusku huumaavasta reissusta! Tuntuu todella hyvältä, kun hoksasitte tulla tänne! 

Hasta la vista mis amigos!