Aurinkoa ja morttivirheitä

Hola! Que tal? Pojat tuli käymään. Odotin Alameda Principalilla sateen vihmoessa. Pojat antoivat minulle tehtäväksi bongata Malagan yöstä pieni mutta pirteä SporttiPolo. Se oli helppo tehtävä, sillä katsoin vain pienimmän auton Malagan päätien varrelta. Yhtäkkiä olin jäbien kanssa. Makia!

Ohjasin pojat sisälle Pedro de Toledo 4. Valossa näin paremmin, ketä olin pyytänyt kylään: Pena, Heikki ja Juba. Jusku oli tullut jo aikaisemmin Malagaan. Pojat näyttivät ihan kelvollisilta, mutta eivät kuulostaneet siltä. Kolme miestä yskivät itseään parempaan reissukuntoon. Joku oli tainnut yrittää helpottaa sopeutumista Malagan lämpöön lepäämällä 39 asteessa viimeisenä yönä ennen reissua. Liekkö ollut matkakuumetta!

Päivällä auringon helliessä tarjosin pojille nopeutetun city-tourin. Kiipesimme Gibralfaraon näköalapaikalle ja katsoimme ylhäältäpäin kaikki Malagan nähtävyydet. Sehän kävi nopeasti. Synkät pilvet viestivät, että kannattaa lähteä nopeasti sinne, missä aurinko nousee. Pakkasimme SporttiPolon tiukasti ja kiihdytimme sateiden ulottumattomiin. Olisin mielelläni viettänyt poikien kanssa aikaa Malagassa, mutta säiden haltija ei suonut siunaustaan toiveilleni.

Tiukka pakkaus! @Heikki

Ajoimme hiljalleen. Alamäessä kovaa, mutta ylämäet otimme rauhallisesti. Ostimme evästä. Söimme auringossa. Yövyimme hostellissa. Almeria. Murcia. Ensimmäiset pelit autiolla rannalla. Sitten olikin jo aika vuoren valloitukselle. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Ei mitään morttivirheitä!

Valmistauduimme huolelle vuoren valloitukseen. Aloitimme vuoren valloituksen yhteisellä ruokailulla vuoren alapuolella laaksossa. Otimme espanjalaiseen tapaan Menu del dian. Jusku päätti säästää ja etsi halvemman paikan. Olikin jo nälkä. Reippaan oloinen vanttera vanhempi mies kantoi ruokaa pöytään. Ensin tuli patongit ja salaatti. Kohta kaveri kantoi jokaiselle lautasellisen paellaa, espanjan kansallisruokaa. Olimme kylläisiä ja aloimme tilaamaan jälkiruokaa. Tarjoilija oli kuitenkin toista mieltä ja kantoi meille varsinaisen ruuan pöytään. Jaha, paella olikin näemme alkuruoka. Eipä siinä, puskettiin pihviä perunoineen tuulensuojaan. Olipahan tukeva olo. Juban kanssa otettiin jälkiruoaksi palanen tiramisua ja… ah, sitä makuelämystä. Olisi kelvannut kulinaristillekin. Una cafe americana con leche ja olipahan vahva olo. Luultavasti samanlainen kuin Carsonilla pihvin, perunoiden ja omenatortun jälkeen. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Menu del Dia. Nyt on menossa alkuruoka!

Päivän kuluessa saavuimme vuoren rinteelle. Emme tietenkään nähneet huipulle, sillä pilvet peittivät näkyvyyden. Pakkasimme tarvittavat kamat kahdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Tavoitteenamme oli ehtiä seuraavan päivän aikana huipulle. Illan maali siinsi puurajassa.

Aloitimme nousun. Totesimme heti aluksi, että rinne on jyrkkä ja rehevä. Piikikkäät kasvit hidastivat kulkua ja jopa repivät yhden onnellisen vuorenvalloittajan housut. Nousimme nelinkontin mäkeä ylös ja varoimme päästelemästä rumblerumbleja. Aurinko alkoi laskea. Kiristimme askeltemme frekvenssiä. Ei olisi kiva pystyttää leiriä pimeällä. Taistelimme aurinkoa vastaan. Uno minuto, por favor. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Odoteltiin Heikin kanssa luolassa muita!

Löysimme etsimämme. Puurajan tuntumassa, vielä riittävän hapekkaassa ilmassa, oli viehättäviä puita riippumatoillemme. Rinne oli melko jyrkkä, mutta onneksi painovoima suoristaa riippumaton vaikeassakin maastossa. Kaivoin repustani kelpo Hammoccini, tietysi sadesuojan kanssa. Kirin solmut tiukalle, koska en halunnut tippua jyrkkää rinnettä alas villisikojen syötäväksi. Asensin myös sadesuojani riippumaton katteeksi, mutta kova tuuli repi sen alas illan pimeinä tunteina. Mutta sitten muistin. Eihän Andaluciassa sada koskaan vettä. Kerin sadesuojan hyvillä mielin takaisin säkkiini.

Vieraani olivat varustautuneet reissulle hikisillä Ticket to the mooneilla. Tiesin, että heitä odottaisi liskojen yö, mutta päätin antaa heille mahdollisuuden. Ilta pimeni, tuuli yltyi ja mokka maistui. Ehkä siitä syystä uni tuli vasta neljä tuntia sen jälkeen, kun kömmimme riippareihimme. Oletteko muuten koskaan jorisseet jätkäporukalla riippareissa Andalucian tähtitaivaan alla?

Heräsimme aamulla auringon noustessa Välimeren takaa. Tai ainakin minä heräsin. Kuulemani mukaan jotkut olivat viettäneet liskojen yötä ja siten heidän ei tarvinnut herätä ollenkaan. Aurinko lämmitti kivasti. Jopa lyhythiainen paita oli liikaa näköalapaikallamme auringon helliessä.

Aamumokka.

 Nousimme perusleiristämme hieman ylöspäin polulle. Jätimme enimmät tavaramme polun varteen, koska kiipeäminen jyrkkää seinämää olisi mahdotonta varustuksen kansa. Liki Siperiasta asti puhaltava tuuli meinasi väkisin pudottaa rohkeat kiipeilijät jyrkältä kallioseinämältä. Juba vanhimpana ja kokeneimpana raivasi tietä ja me nuoremmat yritimme seurata perässä. Nousimmme askeleen, sitten toisen. Sitten pitikin jo levätä, koska korkealla happea riittää vain vähän. Onnistuimme pusertamaan itseämme ylöspäin ja pian nousu helpotti. Klo 10.07 retkikuntamme sai valloitettua yhden välimeren hulppeimmista vuorista. Huipulla oli lämmin ja tuulikin oli tyyntynyt. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Laskeuduimme vuorelta varovasti alas. Mielemme halajasi alhaalla siintäville autioille biitseille, missä ainoastaa muutama leijalautailija viritteli kulkupeliään. Alhaalla virittelimme biitsisettini rannalle ja nautimme. Hiekka oli niin pehmosta, että olisi tehnyt mieli ottaa vähän mukaan ja viedä Laajasaloon jatkettavaksi paikallisella murskeella. Siltä se Laajasalon hiekka täällä tuntuu. Mutta anyway, tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Tuuli yltyi sen verran kovaksi, että keskeytimme biitsin peluun ja istuimme tuulelta suojaan. Pojilla oli kovat paineet kerätä vähän brunaa Ouluun vietäväksi. Itsehän en lähtenyt siihen leikkiin ollenkaan mukaan. Lähdin kävelemään meren rannalle ja katsomaan kallioisia rantoja. Pojat jäivät aurinkoon. Palasin tunnin päästä takaisin, enkä ollut tunnistaa näitä kavereita. Aurinko oli tehnyt tehtävänsä. Eräs onneton tapaus näytti jopa kärsivältä. Kaikki ei ollut todellakaan hyvin. Morttivirhe.

La playa de Morttivirhe

Meillä oli nälkä. Odotimme nälkää, koska olimme varmoja, että lempeä keittiömestari kantaisi tänään taas ruokaa pöytäämme. Olimme väärässä. Keittiö oli suljettu ja keittiömestarilla ei ollut mitään tarjottavaa. Keittiöt menevät kiinni neljältä iltapäivällä ja olimme myöhässä. Olimme pettyneitä. Burger King toi pientä lohtua päiväämme.

Saavuimme Alicanteen, Tallinnan kokoiseen pikkukaupunkiin, kuten eräs suomalainen vaihtari asian ilmaisi. Alicantessa oli hyvä biitsi ja hyvää ruokaa. Pelasimme ja nautimme Menu del diasta! Päivällisellä ravintolaamme pöllähti muutama innokas suomalainen vaihtari. He olivat vaihdossa Alicantessa ja halusivat puhua Suomea. Saimme kutsun heidän kotibileisiinkin, mutta sanoimme lähtevämme yöksi metsään. He olivat hieman epäuskoisia toimistamme, mutta en ihmettele. Aika harva lomailija lähtee Espanjassa lauantai-illaksi metsään riipparoimaan. Menimme luonnonpuistoon pimeällä ja tulimme varhain auringon noustessa pois pelaamaan biitsiä Alicanteen. Saimme mahtavia pelejä, vaikka eräälle onnettomalle tapaukselle aurinko ja pelaaminen eivät olleet paras mielihyvää tuottava kombinaatio. Kaikki oli kuitenkin jo paremmin!

Söimme viimeiseksi ateriaksi ennen kotimatkaa tukevan Menu del dian. Paella maistui ja siitä on tullut varmaan Penan lempparia. Se on kyllä maukasta. Ensi syksynä syömme Oulussa paellaa.

Päätin lähteä poikein seuraksi Madridiin asti, vaikka se on 500 km päästä Malagasta. On aika harvinaista herkkua saada nauttia tällaisten kavereiden seurasta. Köröttelimme SporttiPololla Madridiin, otettiin mukava hostelle ja syötiin Mäkissä, koska emme löytäneet paikallisia Dönereitä. Pojat lähtivät anivarhain lentoasemalle ja minä jäin nukkumaan. Yksin. Olipahan huumaavaa olla jäbien kanssa. On se niin, että mukavimmat ihmiset tulee Suomesta.

Heräilin aamusella Madridin vilinään. Ajattelin käppäillä vähän aikaa kaupungilla ennen paluuta Malagaan, mutta muutin suunnitelmani käveltyäni sata metriä Madridin kujia. Lähdin välittömästi Malagaan. Madridissa oli kylmä ja ihmisillä oli valtava kiire. Metrot olivat hikisiä, ruuhkaisia ja ihmiset katselivat päin seiniä. Adios Madrid.

Linja-autoasemalla sattui mielenkiintoinen selkkaus. Mietin kuumeisesti, minne voisin jättää biitsisettini sillä aikaa kun kävisin läheisessä marketissa. Kysyin vartijalta, ja hän neuvoi minulle erään paikan, missä voi säilyttää tavaroita. Totesin, että en maksa 5  euroa 10 minuutin säilöstä. Niinpä keksin piilottaa laukkuni aseman kahvilaan varmaan talteen. Laitoin laukkuni lähelle erästä miestä ikään kuin laukku olisi hänen. Kipaisin nopeasti markettiin ja tulin vauhdilla takaisin. En tietenkään löytänyt laukkuani. En millään uskonut, että joku voisi ottaa sen. Hoksasin juonen siitä, että kahvilan tarjoilijat eivät ottaneet minuun mitään kontaktia. Kysyin ensimmäiseltä tarjoilijalta, että onko hän nähnyt laukkuani. Vastaus tuli liian varmasti ja elettömästi, että ei kuulemma ole nähnyt. Kysyin toiselta. Sama juttu. Kolmas tarjoilija neuvoi neljännen luo. Hän ei aluksi millään meinannut myöntää, että on  nähnyt laukkuni. Kysyin aina uudestaan, koska olin aika varma, että he tietävät tästä jotain. Viimein hän sanoi, että kysyppä vartijalta, joka on tuolla aulassa, että hän saattaa tietää jotain. Marssin hänen luo ja pieni hymyn kare huulillani esitin jälleen kysymyksen. Vartijan pokka vähän petti ja hän joutui antautumaan. Laukkuni oli lukkojen takana hyvässä säilössä. Aivan ilmaiseksi. Säästyin vain pienellä puhuttelulla.

Olipahan kiva tulla Malagaan. Aurinko paistaa, on lämmin ja ihmiset ovat nauravaisia. Matkalla Madridista Malagaan saavuin samalla talvesta kesään!

Kiitos Pena, Heikki, Juba ja Jusku huumaavasta reissusta! Tuntuu todella hyvältä, kun hoksasitte tulla tänne! 

Hasta la vista mis amigos!