Keväthangilla!

Viikko on taas kulunut. On sunnuntai. Sen huomaa kadulla, sillä lähes kaikki kaupat ja liikkeet ovat suljettu. Ainoastaan ravintolat, kioskit ja ehkä apteekit ovat avoinna. Mutta silti ihmiset ovat ulkona, koska he viettävät sunnuntaita perheensä kanssa syöden ja seurustellen. Sitä kiireettömyyttä on kiva seurata. Mutta nyt kulttuurista tapahtumiin.

Eilen oli laskupäivä. Hyppäsin Erasmusrekan kyytiin ja paineltiin aamun pimeinä tunteina korkealle Sierra Nevadan vuoristoon, jossa Aurinko jo odottelinkin meitä. Hän oli juuri avannut kaihtimet ja nosti ne pian jopa kokonaan ylös. Aurinko näytti silmin nähden isommalta, eikä ihme; olimmehan jo muutaman kilometrin lähempänä sitä.

No, hehkutus sikseen. Puhutaanpa rehellisesti. Saavuimme Sierra Nevadaan klo 9, mutta jostain syystä ensimmäisen laskun pääsin vetämään ehkä puoli kahdentoista aikoihin. Meidän ryhmässä oli noin 30 laskettelijaa, mutta jostain syystä välinevuokraus kävi todella hitaasti. Siihen meni ehkä tunti, koska ensiksi kaikille haettiin kengät ja sitten vasta lauta. Siinä sitä odoteltiin, kun jotkut jenkit arpoivat ottavatko he 38 vai 39 bootsin. He tuumivat 39 olevan aivan liian iso, mutta toisaalta 38 ei mahdu jalkaan. Onneksi välinevuokraaja hoksasi, että 39 on varmaan aivan sopiva, jos he muistavat huomioda kiristysremmit.

Itse totesin saamani laudan olevan samaa tasoa kuin vanha kunnon Grazy Creekkini. Olin kuitenkin väärässä. Tämä lauta oli paljon huonompi. Muuten hyvä, mutta siinä ei ollut oikein kantteja. Ja laudan päässä oli jotkut muoviset suojat, joita en saanut edes irrotettua. Aina jyrkästi kantatessa muovit osuivat maahan ja horjuttivat vaarallisesti tasapainoa.

Lähdin rinteeseen kahden ranskalaisjannun kanssa. Toinen kavereista lähti  rohkeasti reikäset farkut jalassa ja pelkkä huppari yllänsä. Kysyin häneltä, meinaako hän tosissaan laskea ilman takkia. Yes, of course. No problem. Toivotin hänelle voimia, sillä hän varmasti tarvitsisi niitä huipulla kovaa tuulta vastaan. Alhaalla oli lämmintä kuin kesällä, mutta arvasin ylhäällä olevan aika hyytävä keli. Enkä ollut väärässä. Alla muutamia räpsyjä matkan varrelta.

Aurinko hellii ja työttömillä on aikaa olla rinteessä!

Tämä ei edes ole työtön, vaikka varustuksesta niin saattaisi päätellä.

Jonotettuamme puoli tuntia kondoliin pääsimme puoleen väliin rinnettä, jossa olimme enää kahden tuolihissijonotuksen päässä laskettelukeskuksen huipulta. Nämä jonotukset kestivät myös melkein puoli tuntia. Pääsimme kuitenkin huipulle. Näkymät olivat mielettömät, mutta valitettavasti kelpo Lumiallani niitä ei kannattanut edes yrittää vangita. No, yritin silti, mutta tämä ei kyllä anna yhtään arvoa todellisuudelle.

Toinen ranskalainen, Tio, totesi olevansa hieman jäässä. Enkä ihmettele. Hyytävä arktinen tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että vastatuulessa oli ihan oikeasti hankala päästä alaspäin. Myös minä olin jäässä, vaikka olin varustautunut parhaimmalla mahdollisella varustuksella, mihin Malagaan pakattu rinkka antaa mahdollisuuksia. Olin varalle ottanut reppuuni villapaidan, jonka silkasta empatiasta annoin Tiolle.

Laskimme hyytävässä tuulessa kelpo kunnossa olevaa rinnettä, mutta en nauttinut. Tuuli oli aivan liian kova laskemiseen ja nauttimiseen. Ranskalaiset nauttivat sydämensä kyllyydestä hyytävästä viimasta ja kovista rinteistä. He laskivat suksilla. Minä en nauttinut jäisistä rinteistä ”kantittomalla laudalla”, vaan halusin alas lämpimään laskemaan sulaneita offareita. Jätin pojat ylös palelemaan ja sipaisin itse aurinkoiseen, tyyneen ja pehmeän lumen laaksoon. Tuntui, kun olisin tullut kevääseen.

Loppupäivä oli ihan mieletöntä. Laskin auringon pehmentämiä offareita. Kivoja nyppylöitä, pieniä ja vähän isompia rotkoja sekä mahtava aurinko. Nautin todella lämmöstä ja pehmeästä lumesta. Lautakin toimi todella hyvin pehmellä lumella. Rinteisiin ei ollut asiaa. Ne olivat todella hyvässä kunnossa, mutta ne olivat aivan tukossa laskettelijoita. Siellä mentiin ihan jonossa ja ylhäältä tulevat saivat väistellä alati kuperkeikkaa heitteleviä lautailijoita. Luulen, että lautailu on aika uusi trendi Espanjassa.

Lasketehtävä: Kuinka monta prosenttia lautailijoista heittää parhaillaan kuperkeikkaa?

Tällä reissulla oli kolme miinusta: huipun kova tuuli, suhteellisen huono kapula ja aivan liikaa jonottamista hisseissä. Anyway, tulen uudestaan muutaman viikon päästä ja silloin vaadin kunnon laudan. Siitä tulee siistiä, niin kuin oli nytkin. Siis täysin huumaavaa ajanviettoa!

Viikonloppuna tapahtui myös yksi toinen ihan maailman luokan juttu. Olen kaksi viikkoa etsinyt sitä tehdasta, missä Xavit ja Puyolit tehdään. Tänään löysin sen. Se on muurien sisäpuolella. Sinne pääsee vain arkisin kello 6 jälkeen ja viikonloppuisin koko päivän. Ja siellä on kova alusta, sellainen pinnoitettu asfatti. Siinä on kyllä hyvä pelata. Tekonurmille täällä ei pääse muut kuin seurat. Onneksi meillä on koululla oma stadion, jossa pääsen luultavasti pelaamaan myöhemmin.

Niin. Tänä aamuna kävin testaamassa tasoani espanjalaisten 16-vuotiaitten junioreitten kanssa. Niistä vain yksi pelasi joukkueessa, mutta pelimiehiä olivat silti kaikki. On se kuningaslaji tässä maassa ja tässä maailmassa. Pakko se on myöntää, että annoin ehkä vähän huonoa kuvaa suomifutiksesta. En edes viitsinyt tehdä joka paikasta maalia, kun tuntui uppoavan niin hyvin. Piti vähän löysätä, jotta he pyytävät minut pelaamaan vastaisuudessakin. Onnistuin siinä. Pelin jälkeen pojat tulivat kysymään numeroani. Ensi sunnuntaina uudestaan. Sitä ennen minulla on kuitenkin ainakin Erasmusfutis keskiviikkona. Mutta nyt kun löysin luolan, voin tonkia sitä joka arki kello 18 jälkeen. Ja voitte olla varmoja, että tongin. Käyn ostamassa myös futsalkengät. JJ Turistit- palaan vahvempana kuin koskaan aikaisemmin. 

Heti kun pääsin pelaamasta, löysin myös ensimmäiset katupelit. Siinä espanjan seuraavat superpelaajat!